Istuimme, koko paikalla oleva suku, äitienpäiväkahvilla pihaterassilla, kun Mauri tuli paikalle esittelemään saalistaan. Sillä oli hampaissaan pienen pieni peltohiiri.
Kissa jätti hiiren emännän jalkojen juureen ja asettui vahtiin, odotteli kai kehuja. Hetken päästä hiiriraukka liikahti ja Mauri antoi sen mennä muutaman askeleen verran, otti taas kiinni ja jäi odottamaan. Näin tapahtui monen monta kertaa, välillä Mauri löi tassullaan hiirtä takamukseen, että sai sen liikkeelle. Varmaan varttitunnin ajan Mauri leikki saaliinsa kanssa, kunnes lopulta söi sen suihinsa. Muruakaan ei jäänyt.
Parin päivän päästä iltahämärissä puoliso löysi Maurin kuolleen jäniksenpojan kanssa. Poikanen näytti ihan vahingoittumattomalta päällisin puolin. Epäilimme, että se oli mahdollisesti jäänyt auton alle ja Mauri-kissa oli kantanut sen pihalle. Seuraa
vana aamuna jänis makasi samassa paikassa, nyt ilman päätä. Selvittämättä jäi, kuka söi jäniksen pään, Mauri se ei voinut olla.
Mauri on kotikissa, joka asuu autotallissa omassa asunnossaan. Sillä on siellä hieno kiipeilypuu, oma makuupaikka, ruoka- ja juoma-astiat ja jopa oma nojatuolikin. Sisällä talossa Mauri saa käydä vain harvoin, koska perheessä on allergiaa.
Mauri on kovin silityksen kipeä. Kun kävelemme pihalla, työntyy Mauri jalkojen väliin
pyytämään rapsutusta. Jos ei huomaa olla tarkkana, voi pyllähtää nurin. Onneksi ei vielä ole sellaista sattunut, mutta olemme huomanneet, että 70 + jalat eivät enää ole kovin vikkelät.
Kuka kumma osaisi selittää Maurille, että hiiriä ja rottia kuuluu pyydystää, mutta pikkulintuja ei.
Pientä puhetta koronakaranteenista 