15. Huolenkantaja

Joku viikko sitten muistelin tyttärieni kanssa WhatsApp-viestein kultaista koiraamme Assia. Kerroin heille, kuinka koira loukkasi selkänsä lomamatkalla ja me olimme niin äärettömän huolissamme. Pääsimme myöhäisestä ajasta huolimatta eläinlääkäriin ja Assi sai kipulääkkeet ja hoito-ohjeet. Huoli poistui sillä kertaa.
Kukaan tyttäristä ei edes muistanut koko tapahtumaa. Keskimmäisin tokaisi lyhyessä viestissään, ainahan meillä oltiin huolissaan jostain.

Jäin miettimään tuota huoliasiaa. Olenko minä ollut äiti, joka jätti lapsilleen kuvan aina huolestuneesta äidistä, huolimatta siitä, että olin lastenhoidon ammattilainen ja lasten isä oli kasvatuksen ammattilainen. Surullista, jos niin on päässyt käymään.

Miksi ei olisi päässyt käymään juuri niin. Synnyin sodan jalkoihin 1943. Isä oli sodassa ja äidillä vuoden ja neljän kuukauden ikäinen isoveli hoidettavanaan. Kyllä minä olin huolestunut jo siellä kohdussa. Tuskin olin kovin toivottu lapsi siinä tilanteessa. Isä oli tullut lomalle pari viikkoa ennen odotettua syntymääni ja siitäkin piti huolestua, ehdinkö syntyä ennen loman loppua. Viimeisenä lomailtana minä synnyin, isä pääsi näkemään tyttärensä. Lähti aamulla sotaan tullakseen ehkä kolmen kuukauden päästä lomalle, jos tulisi. Ristiäisiin hän ei päässyt.

Koko sodan ajan oli suuri huoli sodassa taistelevista sekä äidin Karjalasta evakkoon joutuneista sukulaisista. Oli siinä nuorelle äidille kantamista ihan tarpeeksi, mutta onneksi minä olin tyttö.
Luulen jakaneeni äitini huolitaakkaa jo heti syntymästäni lähtien. Poika oli vilkas ja yhtä aikaa joka paikassa, mutta minä olin kiltti ja hiljainen. Nukuin vauvana kuin aikuinen, äidin kertoman mukaan.
Olin niin huolellinen, että puhdistin lumenkin joka askeleella kengän päältä. Piti pysyä siistinä, eikä aiheuttaa äidille harmia. Näin pikkuhiljaa huolenkantajan taakka asettui selkääni.

Alakouluikäisenä hoitelin pikkusiskoa ja viiden vuoden päästä toistakin siskoa. Sain äidiltä kehuja, kun olin niin luotettava siskojen hoitaja. Veli kuului juosseen jo kolmannella pihalla, jos hän jäi pikkuisia vahtimaan.

Koulussa selvisin hyvin, kun istuin hiljaa ja kirjoitin himmeää.

Tänään, kun olemme puolison kanssa kasvattaneet kolme tytärtämme keski-ikäisiksi naisiksi ja äideiksi sekä ihastelleet viiden lastenlapsen varttumista lähes teini-ikään, olen edelleen huolissani. Avioliittomme täyttää joulukuussa 55 vuotta, ikää on tullut lisää samaa vauhtia. Vanhuus pyrkii muistuttamaan tulostaan ja taas huolestuttaa. Miten pitkään selviämme kahdestaan arjen asioissa.

Puoliso sanoo, älä huolehdi. Mutta eihän hän ymmärrä, että minä olen kohtuhuolestunut, eikä siitä enää pääse irti.
Olen aivan varma, että tämän maan isovanhemmissa täytyy olla joku toinenkin, joka on samaan tapaan huolestunut jo ennen syntymäänsä. Olivat ne sotavuodet sen verran vaikeita meidän vanhemmillemme.

Kirsikkana huolikakussa on tämä viheliäinen virus, joka ei aiokaan jättää ihmiskuntaa rauhaan ja huolettomuuteen.
Vietimme maalla parhaan kesän ikinä ja nyt opettelemme elämään hiljaisessa eristyksessä kaupunkikodissa. Yritämme olla huolehtimatta niistä asioista mille emme mitään voi ja tarttua iloisella mielellä sellaisiin asioihin, joihin voimme vaikuttaa.
Ehkä kohtuhuolikin aikanaan hellittää.

 

14. Iloa ja surua

Kesäelämää ja koronakaranteenia on riittänyt kohdallamme puoli vuotta. Pitänee sanoa kuusi kuukautta, niin tuntuu lyhyemmältä ajalta.
Kesän aikana taudin leviämien laantui ja kansakuntana koimme helpotusta ja uskalsimme elää vähän vapaammin. Nyt kuitenkin kuuluu maailmalta huonoja uutisia, virus on alkanut uudelleen levitä. Suomessakin todetut tautitapaukset ovat lisääntyneet. Oman kotikaupunkimme jätevedestä on löytynyt virusta, vaikka tautitapauksia on ollut harvassa. Me jatkamme karanteenia entiseen tapaan, nyt jo syystöiden merkeissä. Mikäs meillä on ollessa loistavassa pakopaikassamme. Olemme nauttineet joka hetkestä, jopa vesisateesta.

Jonkun aikaa sitten yhteisöömme muutti uusi jäsen, valkoinen kissapoika Ruben. Mauri-kissa sai pikkuveljen. Jännityksellä odotimme, miten Mauri suhtautuu uuteen asukkaaseen, tuntui, että hellyttävä vitivalkoinen kissanpentu hellytti Maurinkin. Minkäänlaista välien selvittelyä ei tullut. Yhteinen ilo pikkukissasta ei kestänyt kuin viikon verran, pikku Ruben sairastui yllättäen ja kuoli. Olisiko sattunut syömään jotain myrkyllistä. No, sitähän emme saa tietää, mutta suru oli suuri, varsinkin lapsilla.
Oli hellyttävää seurata, miten eri-ikäiset lapset suhtautuivat suureen suruun. Teinityttö (14 v) itki niin kovin, ettei voinut lähteä kouluun, 12-vuotias erityisherkkä poika ei ottanut mitään kantaa asiaan, nuorin kymmenkesäinen tyttö sanoi – En minä nyt jouda suremaan, pitää mennä kouluun, ja lähti bussipysäkille.
Samana iltana lasten isä kaivoi kaivinkoneella syvän haudan pikku Rubenille. Olimme puolison kanssa laittaneet vainajan kauniisti kirkkaan punaiseen Adidaksen kenkälaatikkoon. Lapset vielä varmistivat katsomalla, että siellä oli Ruben. Vasta hautaamisen jälkeen, lapsi, joka ei aamulla joutanut suremaan, menetti malttinsa ja päästi tunteensa valloilleen. Hautakivi ei osunut oikeaan kohtaan ja se suututti. Näin me jokainen suremme omalla tavallamme.

Kissamaailmassa liikkeet ovat nopeita, parin viikon päästä taloon tuli uusi söpö kissanpentu Lissu. Kieltämättä tämäkin pikkuinen on suloisista suloisin eläin. Mauri hyväksyi uuden kissasiskon  ilman suurempaa huomiota. Toki Mauri on tämän pihapiirin pomo ja se tietää sen.
Lissu on ollut jonkun aikaa omassa huoneessaan, mutta nyt se on siirretty autotalliin kissojen omaan maailmaan, sinne, missä on oma kiipeilypuu ja nojatuolikin. Tänään lapset opettivat Lissulle, kuinka autotallista pääsee ulos ja takaisin sisälle kissaluukun kautta.

Siis Lissu on jo täysivaltainen kotikissa.

13. Uusi normaali

 

Elettyämme 102 päivää karanteenin tapaisissa oloissa koronapandemian takia, me 70+ väki saimme luvan lähteä vähän enemmän liikkeelle. Saimme tulla pois piiloistamme, eli saamme liikkua kaupungilla, käydä vieraisilla, museoissa, näyttelyissä, kirkoissa, tosin suurta varovaisuutta noudattaen ja turvavälit pitäen. Tämä lienee se ”uusi normaali”, josta olemme kuulleet tiedotusvälineiden kautta.

Meidän kohdallamme tämä ”uusi” ei muuttanut juuri mitään. Olemme jatkaneet maalaiselämän ihmettelyä.
Joka aamu muistan avata kasvihuoneen oven sulkeakseni sen taas illalla. Tomaatit ja kurkut kasvavat hyvää vauhtia, hedelmääkin on jo näkyvissä. Ensimmäisiä minikurkkuja on päästy maistelemaan. Tomaateistakin näkyy olevan tulossa satoa, kunhan ehtivät kypsyä.  Minun tehtäväni on ollut oven avaamisen lisäksi katkaista varkaat tylysti pois, ettei hedelmän kasvaminen loppuisi. Vaikka tarkastan joka aamu huolellisesti jokaisen tomaatin, niin päivittäin sinne on ehtinyt joku varas ilmestyä. Ehkä tiedätkin, että varas on se ylimääräinen verso, joka pyrkii kasvamaan jokaiseen oksanhankaan. Tekee mieleni sanoa, että samaan tapaan Jumala katkoo meiltä lapsiltaan pois turhia oksia, niitä, jotka eivät ole meille hyödyksi.(Joh.15:1-2)

Olen äärettömän kiitollinen kuluneesta ajasta. Tuskin koskaan olen voinut seurata luonnon elämää näin läheltä. Maaliskuussa, kun tulimme tänne maalle, oli vielä talvi. Lunta ei tietysti ollut, koska mennyt talvi oli täysin lumeton. Hyvin nopeasti märkä talvi muuttui aikaiseksi kevääksi. Päivät pitenivät, valo lisääntyi. Monenlaiset muuttolinnut tulivat. Töyhtöhyyppäpari otti viereisen pellon kotialueekseen. Oli suorastaan liikuttavaa seurata, kuinka hyyppäpariskunta varjeli herkeämättä neljän poikasensa turvallisuutta. Lähtiessämme tielle kävelemään, nousi isä töyhtöhyyppä heti siivilleen ja kaarteli yläpuolellamme varoitusääntä antaen. Kun olimme riittävän kaukana, palasi isä perheensä luo.

Vähän kauempana ladon seinässä uutussa asuu tuulihaukkaperhe. Heitä katsomme vain kiikarilla. Eräänä iltana istui kolme terhakkaa haukkapoikaa sähköpylvään päällä, ainakin sadan metrin päässä pesästä. Näyttivät olevan hätää kärsimässä, kun olisi pitänyt uskaltaa lentää pylväästä alas ja pelotti. Rohkein suhahti nopeasti läheiseen pensaikkoon ja pian seurasi toinen poikanen perässä. Kolmas jäi pyörimään pylvään rautojen väliin ja me lähdimme pois häiritsemästä. Seuraavana aamuna pylväässä ei ollut ketään, lienee kolmaskin uskaltautunut lentoon.

Mitään työpakkoa meillä ei ole, mutta olemme saaneet puuhata vapaamuotoisia piha- ja kirvesmiehen töitä. Ensin puoliso rakensi rotanloukulle suojalaatikon, johon rotta mahtuisi, mutta kissa ei. Aikaisin keväällä rakensimme yhdessä orvokeille laatikon, jonka toiseen päähän kylvin persiljaa ja toiseen lehtisalaattia. Salaatti nousi nopeasti taimelle, mutta persiljaa piti odottaa käsittämättömän kauan. Hyvin ovat kaikki mahtuneet samaan laatikkoon orvokkien kanssa.
Yhteen pajan tuuletusluukkuun piti tehdä suojus pikkulintujen varalta. Pääskyset

tuppaavat rakentamaan pesänsä konehalliin ja samalla likaavat paikkoja.
Viimeisin yhteinen projekti on ollut aidan tekeminen vesitankkien ympärille. Aita tehtiin vanhoista betonilaudoista, joten niistä piti ensin poistaa naulat. Noista nauloista muistui mieleeni, kun isä rakensi heti sodan jälkeen meille omaa kotia Paimiossa. Uusia nauloja ei saanut, joten piti käyttää vanhoja, jos onnistui saamaan edes niitä. Me lapset, minäkin, alle kouluikäinen, saimme oikoa niitä nauloja. Kyllä vasara pysyi pienessäkin kädessä. Muistan ihmetelleeni pullistuneita verisuonia, kun olin ahkeroinut vasaran kanssa.
Aidan teko oli jo niin suuri työ, että se vaati etukäteissuunnittelua ja mittailua. Sirkkelin käyttäminen tuntui aluksi vaaralliselta, mutta kun kuulosuojaimet peittivät pahan äänen, niin ei enää pelottanut yhtä paljon. Yhdestä puolison hanskasta hävisi sormenpää, mutta muuta vahinkoa ei tullut. Onneksi käsine oli himpun verran liian suuri. Nyt aita on viimeistelyä vaille valmis. Näyttää ihan hyvältä ja tekee tehtävänsä.
Niihin vesitankkeihin nostetaan pumpulla purosta vettä, sitä vävy käyttää tuholaismyrkkyjen laimentamiseen. Seosten tekeminen on millintarkkaa työtä.

Nyt, kun elämme tätä uutta normaalia, olemme käyneet talossa sisällä muutamia kertoja, pesu- ja wc-tilat meillä ovat vielä erilliset. Käyn välillä siivoamassa keittiön ja viikkaamassa pyykkiä. Olen ilmoittanut, että olen hyvä siivoamaan keittiötä, se on työ, missä jälki näkyy.

Uuteen aikaan kuuluu myös Kesäillan ehtoolliskirkko Vainikkalan kesäteatterilla. Lappeen seurakunta oli järjestänyt tilaisuuden. Ulkoiset puitteet olivat hyvin luonnonmukaiset, vähän ikääntynyt näyttämö ja paljon ikääntynyt katsomo, mutta Luojan aurinko paistoi täydeltä terältä. Kirkkoherra oli kanttorin kanssa meitä palvelemassa. Saarna oli pitkä ja puhutteleva, mieleen jäi se, että sunnuntaina saa tehdä hyvää. 
Ehtoollinen tarjottiin osittain itsepalveluna, Kirkkoherra kaatoi viinin valmiiksi pikareihin ja asetti leivän pieneen telineeseen. Siinä me olimme puolison kanssa yhdessä, toinen toisessa pöydän kulmassa, toinen toisessa. Kirkkoherra sanoi meille yhtä aikaa sanat, sinun edestäsi annettu, sinun edestäsi vuodatettu ja sitten nautimme ehtoollisen. Se oli meille molemmille erityinen hetki. Edellisestä ehtoollisesta oli kulunut jo yli kolme kuukautta.
Paikalla oli lähes 20 henkeä, mukaan luettuna kanttorin laulavat lapset. Veisatessa virttä Jumalan kämmenellä, yksi lapsi istui äidin sylissä, toiset vieressä ja he lauloivat täydestä sydämestään tuon tutun virren. Tilaisuuden lopuksi sai esittää toivevirren ja jokupa halusi laulettavaksi virren 343, joka on minunkin lempivirteni. Voisinpa Jeesuksestani nyt laulaa sydämestäni…
Minun iltani oli täydellinen, tuntui, että nyt pitäisi taputtaa.

12. Hengellinen elämä

Koronapandemia vaikutti vahvasti kaikkeen hengelliseen elämään ja toimintoihin. Kun kokoontumiset kiellettiin, koski se myös seurakuntien toimintaa. Äkkiä ei ollutkaan mitään paikkaa, minne mennä.
Olimme juuri talvella tykästyneet arkipäivän ehtoolliseen. Se on Lappeen seurakunnan järjestämä keskiviikon lyhyt ehtoolliskirkko klo 11. Sen jälkeen on aina vapaaehtoisten järjestämä kahvitarjoilu. Enimmäkseen siellä kahvilla istuskeli meitä 70+ ihmisiä. Oli sellainen leppoisa tunnelma. Juotiin kahvit ja juteltiin ja mikä parasta papit olivat mukana.
Nyt sekin pienimuotoinen ehtoollismessu oli jätettävä tauolle.

Seurakunnille koronatilanne oli varmasti aikamoinen shokki. Piti nopeasti alkaa järjestää nähtäviä ja kuultavia palveluksia ilman yleisöä. Täytyy ihmetellä ja ihailla kuinka nopeasti jokaisessa seurakunnassa saatiin oman kirkon jumalanpalvelus näkymään tai kuulumaan.
On ollut todella hienoa saada katsoa palvelusta omasta kirkosta. Yhtä mukavaa on käydä vieraisilla jossain tutussa kirkossa ihan vaan omasta olohuoneesta. Pääsiäisen aikaan vierailimme Vesilahden kirkossa, kuulimme ja näimme tutun kirkkoherran ja suntion. Radion kautta käväisimme Alajärven kirkossa, sielläkin oli tuttu pastori työvuorossa. Luumäen seurakuntatalosta saimme nähdä sanajumalanpalveluksen. Kanttori oli tuttu.
Monena koronasunnuntaina olemme kuunnelleet kaksikin jumalanpalvelusta ja kolmannen radio Dein kautta. Hengellistä ohjelmaa on ollut, vaikka kuinka paljon, jos vaan on osannut etsiä.

Muistan lapsuudestani elävästi sunnuntait, jolloin radiojumalanpalvelus kuunneltiin aina. Kirkkoon oli pitkä matka eikä meillä ollut hevosta autosta puhumattakaan. Vanhemmat istuivat omalla paikallaan kamarissa ja me lapset saimme leikkiä lattialla napeilla. Leikkiä sai, mutta hiljaa piti olla. Heti, kun saarna loppui, hyppäsi äiti pystyyn ja meni keittiöön laittamaan ruokaa. Se tarkoitti sitä, että lastenkin hiljaisuus päättyi kuin seinään. Kuusihenkisen perheen seurakuntayhteys oli siinä ja se toimi hyvin radion välityksellä.

Näin aikuisiällä ajattelen, että sanan kuuleminen yhdessä toisten kanssa on paras tapa. Yhteen tuleminen ja ystävien tapaaminen on tärkeä osa hengellistä elämää. Ei tekniikka korvaa ihmistä, vaikka onkin loistava apu.
Onneksi lähes sadan karanteenipäivän jälkeen hallitus päätti lieventää kokoontumisrajoituksia ja nyt pääsemme kokoontumaan ainakin jossain muodossa jumalanpalvelukseen ja saamme osallistua ehtoolliseen. Edelleen pidämme sopivat turvavälit, emmekä jakele haleja ystävien kesken, vaikka kuinka tekisi mieli.

 

11. Maurin vuoro

Istuimme, koko paikalla oleva suku, äitienpäiväkahvilla pihaterassilla, kun Mauri tuli paikalle esittelemään saalistaan. Sillä oli hampaissaan pienen pieni peltohiiri.
Kissa jätti hiiren emännän jalkojen juureen ja asettui vahtiin, odotteli kai kehuja. Hetken päästä hiiriraukka liikahti ja Mauri antoi sen mennä muutaman askeleen verran, otti taas kiinni ja jäi odottamaan. Näin tapahtui monen monta kertaa, välillä Mauri löi tassullaan hiirtä takamukseen, että sai sen liikkeelle. Varmaan varttitunnin ajan Mauri leikki saaliinsa kanssa, kunnes lopulta söi sen suihinsa. Muruakaan ei jäänyt.

 

Parin päivän päästä iltahämärissä puoliso löysi Maurin kuolleen jäniksenpojan kanssa. Poikanen näytti ihan vahingoittumattomalta päällisin puolin. Epäilimme, että se oli mahdollisesti jäänyt auton alle ja Mauri-kissa oli kantanut sen pihalle. Seuraa

vana aamuna jänis makasi samassa paikassa, nyt ilman päätä. Selvittämättä jäi, kuka söi jäniksen pään, Mauri se ei voinut olla.

Mauri on kotikissa, joka asuu autotallissa omassa asunnossaan. Sillä on siellä hieno kiipeilypuu, oma makuupaikka, ruoka- ja juoma-astiat ja jopa oma nojatuolikin. Sisällä talossa Mauri saa käydä vain harvoin, koska perheessä on allergiaa.

Mauri on kovin silityksen kipeä. Kun kävelemme pihalla, työntyy Mauri jalkojen väliin

pyytämään rapsutusta. Jos ei huomaa olla tarkkana, voi pyllähtää nurin. Onneksi ei vielä ole sellaista sattunut, mutta olemme huomanneet, että 70 + jalat eivät enää ole kovin vikkelät.

Kuka kumma osaisi selittää Maurille, että hiiriä ja rottia kuuluu pyydystää, mutta pikkulintuja ei.

 

10. Paras äitienpäivä ikinä

Vappujuhlan jälkeen oli äitienpäivän vuoro. Tuohon päivään liittyy aina omanlaisensa odotukset, tänä vuonna ei ollut minkäänlaisia odotuksia. Juhlallisuuksia ei voitaisi järjestää, läheisiä ei voisi tavata. Me olemme etuoikeutetussa asemassa, meillä on yksi lapsiperhe samassa pihapiirissä, heitä voisimme tavata edes ulkona.
Puolison kanssa ostimme jäätelöautolta pienen jäätelökakun ja tytär lupasi tuoda meille äitienpäivänä valmiin ruuan vaunuun. Lihakääryleitä kertoi paistavansa. Siinä oli valmistelut.

Juhlapäivän aamuna puoliso keitti kahvit, niin kuin aina ennenkin. Lahjaksi hän oli ostanut aikuisten värityskirjan. Niin hassulta kuin tuntuukin, värittäminen 70+ ikäisenä on tosi rentouttavaa. Muutama vuosi sitten sain ensimmäisen värityskirjani ja upeat värit. Sinä vuonna koko Suomi hullaantui aikuisten värityskirjoista. Minä hullaannuin jo toisen kerran.

Lounasaika alkoi lähestyä ja tytär ilmestyi ovellemme ison paperikassin kanssa. Kassissa oli juhlalounas kahdelle ja kortti, johon oli kirjoitettu kaikkien lahjoittajien nimet Urpo-koira mukaan lukien. Mauri-kissan nimeä ei ollut, koska Mauri kuuluu henkilökuntaan tehtävänään hiirien pyydystäminen.

Kassissa oli ruokien lisäksi ruokalista ja lämmitysohjeet. Lista vilisi hienoja sanoja, mutta ruokien nimiä ymmärtämättäkin ateria maistui erikoisen hyvältä. Pääruoka oli karitsan entrecotea punaviinikastikkeessa ja jälkiruoka suklaakakkua ja vadelmamelbaa. Erilaisia salaatteja oli ainakin neljässä astiassa. Herkkuja riitti meille pieniruokaisille kahdeksi päiväksi.

Yritti tulla ihan kiire, ehtiäksemme koko suvun yhteiseen nettitapaamiseen. Keskimmäinen tyttäristä oli kutsunut kaikki koneen ääreen. Siinä me istuimme kukin oman koneensa takana omassa kodissa. Ensin lapset ja lastenlapset lauloivat onnittelulaulun, ja sen jälkeen puhuimme kaikki yhtä aikaa. Jokainen lastenlapsista näyttäytyi ikätasonsa mukaan, yhdeksänvuotias näytti ujona itsestään vain puoli naamaa, erityinen halusi puhella omia juttujaan, yhdellä oli vähän huono päivä, näytti vain pikkuisen silmäkulmaansa, teini-ikäiset käyttäytyivät arvokkaasti, teinipoika esitteli äidilleen leipomaansa kääretorttua. Mummilla oli tosi hauskaa.

Eikä juhla tähän päättynyt, päiväkahvihetki vietettiin ulkona terassilla. Paikalla oli kolme äitiä, kaksi isoäitiä, kaksi anoppia, kolme isää, kaksi appea, yksi vävy, yksi miniä, viisi lasta, kaksi poikaa, kolme tytärtä ja kissa Mauri, yhteensä 9 + 1.
Istuimme pyöreän pöydän ympärillä kaukana toisistamme kuin A-studiossa ikään. Täytekakut ja kahvi maistuivat, vaikka sää ei vieläkään suosinut.

Olipa paras äitienpäivä ikinä!

9. Liikettä niveliin

Meitä ikäihmisiä hoputetaan kovasti pysymään liikkeellä, oikein se onkin. Käviköhän tässä koronatouhussa niin, että 70+ porukka linnoittautui kuuliaisesti kotiinsa ja liikkuminen unohtui. Emme uskaltaneet astua ulos omasta turvallisesta kodista.

Kaupunkikodista pitäen tein usein kierroksen sataman kautta linnoitukseen ja sieltä kotiin keskikaupungille. Siitä kertyi sopiva reilun neljän kilometrin lenkki. Karanteenin voimassa ollessa tuntui melkein nololta kävellä siellä nuorten ja tehokkaiden keskellä. Joku saattoi katsoa vähän pitkäänkin, mitä se mummo täällä pyörii.

Maalla ei kukaan katso, kun ei juuri ketään ole liikkumassa tien päällä. Kävelemme ihan päivittäin. On neljä tietä, mistä voi valita lenkkimatkan. Voimme lähteä Puraskorven tietä ja poiketa sieltä radan yli takaisin Rikkiläntielle, siitä tulee 5 km lenkki, joka on minulle vähän liian pitkä. Tai sitten voimme kävellä Kaipian tietä niin kauan kun huvittaa ja palata takaisin samaa tietä. Rikkilän tietä voimme marssia kumpaankin suuntaan, toinen suunta Vainikkalan asemalle ja toinen vaikka omaan kotiin Lappeenrantaan.

 

Jokamiehen oikeuden turvin voimme kulkea lukemattomia metsäpolkuja, niitä kyllä riittää.
Parin kilometrin päässä on kyläyhdistyksen ylläpitämä Kiekan nuotiopaikka, todella siisti ja hyvin hoidettu alue. Joskus otamme makkarat mukaan ja ehkä uimavarusteetkin. Alajoessa voisi uida ja vaikka meloa, jos olisi kanootti ja osaisi meloa.
Itse en pidä veneilystä enkä melomisesta, olen mieluummin maan kuin veden varassa.

Akuutista leukemiasta toivuttuani halusin ehdottomasti päästä melomaan kanootilla. Parina kesänä meloimmekin jollain leirialueella ja se tuntui mukavalta. Mutta huomattuani, että uskallan sen tehdä, halu ja innostus loppuivat saman tien. Uskon, että tällä oli jonkinlainen yhteys tuon varman kuolemantaudin kanssa. Sairaudesta toivuttuani oli uskallettava elää ja tehdä sellaista mitä ei ennen ollut uskaltanut. Oli saatava vahvoja kokemuksia elämästä.

8. Iltarukous

Pandemia kaikkine pelottavine uutisineen lienee saanut aikaan sen, että on tullut mietityksi yhä enemmän syntyjä syviä. Eräänä päivänä muistui mieleen lapsuuden iltarukous. Miten lie painunutkin niin syvälle, ettei alkua ollut helppo saada kiinni.
Ensin tuli, sylihisi Jeesus rakas, nukkua mun taasen suo. Sitten meni muutama päivä ja tuli, enkelisi kaitsijaksi käske vuoteheni luo. Seuraavaa säettä piti taas miettiä päivätolkulla, kunnes tuli, ota hellään huomahasi vanhempani rakkahat, koti kallis siskot veikot, jotka kanssain kasvavat.
Tiesin, että ei rukous siihen loppunut, mutta miten jatko menikään. Nyt piti miettiä jo yövuoteellakin kunnes muistin, suo mun päivän askareissa sinun kanssais kulkea, sua muistain iltasella silmät kiinni sulkea. Lopuksi lapsuuden rukouksessa oli vielä sanat, siunaa isää, äitiä, Leenaa, Jaakkoo, Liisaa, Leilaa ja kaikkia omaisia Aamen.

Varhaislapsuudessa iltarukous oli erittäin tärkeä. Muistan, kuinka me isoveljen kanssa istuimme hetekalla vierekkäin ja luimme rukouksen äidin tai isän kuunnellessa. Rukoushetki oli hyvin vakava ja tärkeä tilanne. Lieneekö johtunut juuri siitä, että Jumalakin sai ankaran, rankaisevan isän kasvot. Tämä tapahtui heti sodan jälkeisinä vuosina. Myöhemmin, kun meitä lapsia oli jo neljä, oli rukoileminen vähän vapaampaa, mutta aina rukous luettiin ääneen.

Nykyisin muotoilemme rukouksen loppusanat ihan kunkin päivän tarpeen mukaan, lapset, lastenlapset, ystävät ja omaiset ovat aina mukana.
Meillä on nyt aamurukouksen lisäksi yhteinen iltarukous koronakaranteenin innoittamana.

Sylihisi Jeesus rakas nukkua mun taasen suo,

enkelisi kaitsijaksi käske vuoteheni luo.

Ota hellään huomahasi vanhempani rakkahat

koti kallis, siskot, veikot jotka kanssain kasvavat.

Suo mun päivän askareissa Sinun kanssais kulkea,

Sua muistain iltasella silmät kiinni sulkea.

7 Jouluenkelit

Taidenäyttelystä innostuneina halusimme järjestää jotain hauskaa Vapun viettoonkin. Kävimme kaupunkikodissa etsimässä vanhoja serpentiinejä ja ilmapalloja vappujuhlien varalle. Löytyihän sieltä kaikenlaista käyttökelpoista ja idea alkoi syntyä. Oli taas muistettava, että kahta metriä lähemmäksi toista ihmistä ei saanut mennä.
Pumppasimme kolmisenkymmentä vappupalloa, olivat vuosia vanhoja, joten kolmasosa särkyi jo puhallusvaiheessa. Onneksi 40 vuotta vanha pumppu oli vielä ehjä ja teki tehtävänsä lähes moitteettomasti. Seuraava vaihe oli sitoa pallot pitkään lankaan ja kierrättää lankaa pihapiirissä.
Vappuaamun sää oli erittäin tuulinen ja osa palloista särkyi tai lähti tuulen mukana pellolle.
Sovittuun kellonaikaan lapset tulivat ulos ja lähtivät seuramaan lankaa keittiön ovelta trampoliinille, siitä maakellarin kulman kautta vanhan saunan nurkalle, sieltä lämpökeskuksen taakse ja asuntovaunun viereen.
Lapset keräsivät narun palloineen mukaansa ja tässä kohtaa palloja oli koko sylillinen. Vaunun luota matka jatkui takaisin pihaan päin katoksen seinustaa pitkin ja siitä sisään katokseen. Katoksessa suurten siemenpussien takana oli aarre, ruskea paperikassi. Kassissa oli karkkia ja joka lapselle posliinienkeli.
Olin ostanut tapani mukaan lastenlapsille joulun alla enkelit, joita en muistanutkaan antaa jouluna tavatessamme. Nyt on jouluenkelit jaettu, paitsi Pirkkalan lapsille. He saavat enkelinsä sitten, kun mummi sattuu muistamaan.
Lapset olivat iloisia ja innostuneita palatessaan ilmapallojen kanssa pihaan. Ehjät pallot irroteltiin narusta ja heitettiin trampoliinille. Iloa riitti moneksi päiväksi, kun lapset pomppivat ilmapallojen seassa trampalla. Seuraavalla viikolla sain haravoida puoli pihaa ilmapalloroskista.

Sima ja munkit tarjoiltiin hyytävässä kylmyydessä pihalla. Olin viikkoa aikaisemmin ohjannut tyttäreni siman tekoa puhelimitse. Samalla sain siirretyksi oman erityisen simaohjeeni seuraavalle sukupolvelle.
Tärkeä tehtävä sekin.

6. Taidenäyttely

Pohjanmaalta tuli puolisolle koulumuistoja oppikouluajoiltaan. Oli kokonainen kasvisto, joka siihen maailman aikaan piti jokaisen kerätä. Kaikki 120 eri kasvia prässättiin, kiinnitettiin liimapaperilla isolle arkille ja nimettiin sekä tieteellisin että suomenkielisin nimin. Meille 1950-luvulla koulua käyneille vanha kasvisto oli kuin lämmin tuulahdus menneisyydestä.

Nämä puolison kasvit olivat jo pahasti kuivuneet ja karisivat iloisesti lattialle, kun paketti avattiin. Rapistuneiden kasvien välistä löytyi koulussa tehtyjä kuvaamataidon töitä, piirustuksia ja maalauksia, Jokunen työ oli tehty myöhemmin, nuoruusvuosina. Syntyi idea tehdä piirustuksista taidenäyttely.
Ripustimme kuvat autotallin kylkeen rakennetun lasten askarteluhuoneen seinille. Numeroimme teokset ja teimme esittelyvideon, jossa minä haastattelin taiteilijaa. Videolla kutsuimme lastenlapset vanhempineen tutustumaan näyttelyyn. Koronan takia näyttelyssä sai käydä vain kaksi vierasta kerrallaan.
Tilassa oli vihko, johon katsojat kirjoittivat kommentteja ja arvosteluja. Näyttely sai hyvän vastaanoton, kaikki mahdolliset katsojat (5) kävivät ja antoivat arvostelunsa. Lopuksi kaikki kävijät saivat suklaapatukan.
Toisten tyttärien perheet voivat osallistua näyttelyyn muodikkaasti etänä. Teokset olivat nähtävänä netissä ja WhatsApp-viestein saimme palautetta. Suosio oli suuri silläkin puolella, kaikki (6) antoivat arvionsa. Suklaapatukkaa emme vielä pystyneet lähettämään netin kautta.

Jälkeen päin olemme ihmetelleet, kuinka paljon yhdessä tekemisen iloa näyttelyn järjestäminen meille puolisoina tuotti. Meillä näyttelyn pystyttäjillä taisi olla hauskempaa kuin katsojilla.
Tätä täytyy saada lisää.