Unelma tupakeittiöstä

Vietimme talven aivan entisin kuvioin Saukkovaaralla ja vasta kevätpuolella aloimme varustautua paikkakunnan vaihtoon. Ensimmäinen asia oli asunto.

Kajaanin koti piti myydä ja Lappeenrannasta oli löydettävä uusi koti tilalle. Emme laittaneet taloa heti julkiseen myyntiin, vaan lähetimme ystävien kautta sanan kiertämään. Niinpä eräs tuttu sairaanhoitaja oli kertonut osastonsa lääkärille, että yksi hyvä talo olisi ostettavissa. Lääkäripariskunta tuli katsomaan kerran ja toisenkin. Pian he päättivät tehdä kanssamme kaupat. Me lupasimme, että heinäkuun ensimmäisenä päivänä talo on tyhjä.

Olimme talven aikana suunnitelleet ja piirrelleet omaa unelmataloamme siltä varalta, että voisimme rakentaa itsellemme uuden kodin. Aikoinaan Porin asuntomessuilla olin ihastunut omakotitalossa tupakeittiöön. Se oli minun lähtökohtani suunnittelussa ja sitten tietysti nuorimman tyttären toive, leivinuuni ja takka. Eteisen piti olla neliön muotoinen, ei mitään pitkää käytävää. Näillä toivomuksilla Arto piirsi meille talon tupakeittiöllä ja neljällä makuuhuoneella. Arvelimme kuitenkin, että loppujen lopuksi pääsemme helpommalla, jos löydämme valmiiksi rakennetun talon.

Aikaisin keväällä matkustimme Lappeenrantaan etsimään mahdollista uutta kotia. Lappeenrannan kaupunki tarjosi omakotitonttia monestakin paikasta. Rakentamaan olisi päässyt heti.
Rakentaminen ei tuntunut meille sopivalta vaihtoehdolta sillä hetkellä. Niinpä päädyimme etsimään valmista, heti vapaana olevaa asuntoa. Yhden päivän aikana kävimme monessa omakoti- ja rivitaloasunnossa, mutta tosi laihoin tuloksin. Talo, joka olisi mahtunut meidän budjettimme raamien sisään, oli kaamea. En voinut kuvitellakaan asuvani sellaisessa remonttia huutavassa talossa. Usko alkoi olla koetuksella.

Apealla mielellä ajelimme uusien ystäviemme, Inkerin ja Jukan, luo ihmettelemään mitä tehdä. Varmasti siinä kahvinjuonnin lomassa lähetettiin rukouksiakin ylöspäin. Sitten yhtäkkiä Jukka muisti, onhan olemassa Jyri, joka rakentaa taloja. Saman tien hän soitti tuon ystävänsä paikalle.
Artolla oli mukana tekemänsä valmis piirros unelmiemme talosta. Siinä pirtin pöydän ääressä sovimme, että näillä eväillä meille rakennettaisiin talo, joka pysyisi jopa budjettimme raameissa.

Taas tuntui, että johdatuksessa ollaan, sittenkin.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

 

Rohkea päätös

Kotiin palattuamme pohdimme asioita monelta kantilta, laskimme plussia ja miinuksia. Työ olisi haastavaa, itsenäistä, toisaalta vastuullista. Piirijohtajan tehtävänä oli hengellisen toiminnan suunnittelun lisäksi sen sekä toteuttaminen että rahoittamisesta vastaaminen. Muita palkattuja työntekijöitä ei ollut. Vapaaehtoisia ystäviä toimi moninaisissa tehtävissä. Toimintaa oli koko Etelä-Karjalan alueella lähes 20:ssa seurakunnassa.

Lappeenrannassa tapaamiemme uusien ihmisten kanssa tuntui heti siltä, kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja. Siitä syntyi myönteisiä tunteita ja myöhemmin pitkäaikaisia ystävyyssuhteita. Juttelimme lasten kanssa eikä heillä tuntunut olevan mitään muuttoa vastaan. Järkevinä tyttöinä ajattelivat, että Kainuusta pitää joka tapauksessa lähteä jonnekin opiskelemaan. Nuorin tytöistä oli valmis lähtöön, jos saisi leivinuunin ja kotiäidin. Kumpaakaan emme voineet täydellä varmuudella luvata, vaikka näyttikin siltä, että en saisi lastenhoitajan virkaa Lappeenrannassa. Ykköstyttö muutti saman talven aikana omilleen Kouvolaan ja pikkusiskot lupasivat lähteä meidän mukaamme, toinen jatkamaan peruskoulua, toinen aloittamaan lukiota.

Meni muutamia viikkoja ja Lappeenrannasta soitettiin, että he olivat luvanneet vähän liikaa palkkaa tulevalle piirijohtajalle. Halusivat pudottaa luvatusta summasta noin 1000 mk pois. Nyt piti laskea uudelleen plussat ja miinukset. Vastuu oman perheen toimeentulosta oli myös kannettava. Uskoimme kyllä, että jos olemme Jumalan asialla, hän pitää meistä huolen.

Hiljalleen Artolla kypsyi vahva päätös jättää kaikki entinen ja lähteä Lappeenrantaan Etelä-Saimaan Kansanlähetyksen piirijohtajaksi. Hella, vaimo ja kaksi tyttöä päättivät lähteä mukaan ilman pienintäkään painostusta.

 

Lähisuvulla saattoi olla vähän nieleskelemistä kuultuaan päätöksestämme. Varsinkin anopille asia oli vaikea: ”Kaikki ihmiset täällä sanoo, että on ihan hullua lähteä ja jättää hyvä virkansa. Ja vielä niin lähelle Neuvostoliiton rajaa.” Vaikeinta lienee ollutkin se vaarallinen rajan läheisyys, millä ei itse asiassa meille ollut minkäänlaista merkitystä. Minun suvustani ei tullut kommentteja. Meidän perheessä oli opittu, että ei maksa puhua.

Etelä-Karjala kutsuu

Hengellinen herääminen toi elämään uudenlaista vastuun tunnetta. Tuli huoli ihmisistä, jotka elivät maailmassa ilman Jeesusta. Tuli halu kertoa löytämästään aarteesta heille. Niinhän on, että jos joku tietää mistä saa leipää, eikö hän kiireesti riennä kertomaan siitä heille, joilla on leivästä puutetta.

Kuljimme Arton kanssa Kainuun seurakunnissa pitämässä Kansanlähetyksen seuroja. Minäkin, jolle päiväkodin vanhempain illassa oman nimen sanominen oli kauhistus, rohkaistuin pitämään pieniä puheita. Siinä sain kokea sellaista Jumalan läheisyyttä, että ei tarvinnut jännittää yhtään. Parin vuoden kuluttua alkoi tuntua siltä, että olisiko meidän paikkamme kokoaikaisessa Jumalan valtakunnan työssä. Tämän lupauksen annettuamme tuli ensimmäinen pyyntö hengelliseen työhön varsin pian. No, se ei vielä ollut meidän paikkamme.

Heinäkuussa 1987 olimme Arton kanssa Kansanlähetyspäivillä Hausjärven Ryttylässä. Siellä Lähetyskeskuksen aurinkoisella pihamaalla rovasti Matti Väisänen kutsui meidät keskustelemaan kanssaan. Emme osanneet yhtään edes aavistella, mistä asiasta pääsihteeri halusi puhua meille. Nopeasti selvisi, että Kansanlähetys oli tarjoamassa Artolle päätoimista työtä järjestön piirijohtajana Lappeenrannassa Etelä-Saimaan Kansanlähetyspiirissä. Aurinko paistoi ja kesä oli parhaimmillaan, joten ei siis ollut ihmekään, että lupasimme olla käytettävissä. Mitään sen varmempaa ei vielä sovittu. Kotiin palattuamme pohdimme asiaa suuntaan ja toiseen, vakinaiset virat olisi jätettävä, minulle ehkä ei löytyisi työtä, itse rakennettu omakotitalo olisi myytävä ja Kajaanissa syntyneitä lapsiakin piti ajatella. Pohdimme asiaa koko kesän ja Lappeenrantalaiset ottivat moneen kertaan yhteyttä ja kehottivat käymään edes katsomassa kaupunkia ja mahdollista työpaikkaa. Syksyllä tulikin vapaa viikonloppu, jolloin lähdimme Arton kanssa kahdestaan ajelemaan Lappeenrantaan.

Tulimme Koulukadulla sijainneeseen Lähetystoimistoon. Vastassa oli kaksi lähetystätiä, sisarukset Bertta ja Elli, laittamassa meille ruokaa. Karjalaiseen tapaan pöytä oli runsas karjalanpiirakoita ja munavoita unohtamatta. Iltapäivällä kokoontui piirin hallitus keskustelemaan kanssamme. Hallitukseen kuului vain miehiä, vakaita uskovaisia kaikki. He kyselivät Artolta kaikkea mahdollista ja Arto vastaili ja kyseli myös. Palkkaakin tarjottiin lähes opettajan palkan verran, lomat ja muut edut niin kuin muuallakin. Keskustelun päätteeksi todettiin, että paikka olisi Arton, mutta me emme osanneet antaa suostumustamme ihan siltä istumalta. Iltasella hallitus poistui ja me jäimme toimistoon yöksi. Oli lauantai-ilta ja Koulukadulla tavallinen viikonloppuliikenne. Pitkälle aamuyölle asti autoja ajoi katua alas ja ylös pitäen minut koko ajan hereillä. Varhain aamulla keitimme aamukahvit ja aikamme mietittyämme päätimme ajaa Mikkeliä kohti Taipalsaaren kautta ja poiketa kirkkoon.

Lappeenranta oli kauneimmillaan, kun joka paikka pursui keltaisia lehtiä. Tie Taipalsaarelle oli kaunis, vesistöjen reunustama. Mieli oli valoisa ja iloinen. Kirkossa siunattiin syksyn sato ja sielläkin tuntui mukavalta. Kaikki ympärillä oleva suorastaan kutsui meitä muuttamaan Etelä-Karjalaan.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…