Lontoossa

Olipa houkutteleva tarjous päästä käymään Lontoossa, mutta mistä rahat? Eihän meillä ollut muuta kuin kuukausipalkkamme ja tuhdisti asuntovelkaa. Onneksi Arto oli saanut sivutyön Kajaanin OKL:sta valokuvauksen ja AV-aineiden opettajana. Niistä tuloista ja vähän kaikesta nipistämällä saimme kokoon tarvittavan summan. Lapset piilotimme mummolaan ja sitten menoksi.

Matka oli tietysti jännittävä meille, jotka emme olleet juuri koti-Suomea kauempana käyneet. Kyseinen vuosi, 1977, oli kuningatar Elisabeth II. 25-vuotishallitsijajuhlavuosi. Koko Lontoo oli täynnä koristeita ja kaikkialla myytiin juhlavuoden muistoesineitä. Kaikenlaista pientä sievää ”krääsää” oli tarjolla pilvin pimein. Taloja oli koristeltu ulkopuoleltakin kuninkaallisin symbolein.

Olimme majoitettuna pieneen hotelliin ja päivät liikuimme isäntiemme kanssa ympäri Lontoota. Heti ensimmäisenä päivänä saimme tutustua paikalliseen lounasruokaan, oikeaan brittiläiseen herkkuun Fish and Chips`iin. Ruoka koostuu uppopaistetusta leivitetystä kalafileestä ja ranskalaisista perunoista. Itse olin aluksi aika ennakkoluuloinen, koska koko paikka haisi pahasti kalalle, mutta maisteltuani oli pakko todeta ruuan olevan todella hyvää.

Eräänä päivänä meidät vietiin picnic´ille. Ajoimme pikkuautoilla varsinaiselle picnic-alueelle. Nurmikolla oli valmiina pöytäryhmiä ruokailua varten. Kuinka ollakaan alkoi sataa tihuuttaa vettä ja siirryimme metsän suojaan. Sinne isäntämme pystyttivät pöydän, jolle kattoivat monen, monen moista salaattia ja muuta syötävää, juotavat niihin kuuluvine laseineen tietysti myös. Pöydän päässä oli iso pino tarjottimia, joille kukin kokoksi ruokansa ja juomansa. Nyt en enää yhtään ihmetellyt Hossassa näkemiäni reaktioita makkaranuotiolla. Enhän minäkään ollut koskaan ollut tällaisella metsäretkellä, että oikein tarjottimet ja jalkalasit.

Pääsimme myös vierailulle erään perheen kotiin. He asuivat hauskassa, kaarevassa rivitalossa, jossa jokainen ulko-ovi oli eri värinen. Oli elämys päästä sisälle ihan tavalliseen kotiin. Englantilaisessa kodissa ei edelleenkään ole eteisessä vaatenaulakkoa, ei ollut silloinkaan. Päällysvaatteet vietiin isäntäparin sängyn päälle, aivan niin kuin olin joskus elokuvissa nähnyt tehtävän. Kylpyhuoneessa oli kokolattiamatto niin kuin kaikissa muissakin huoneissa. Alakerrassa oli olohuone ja keittiö, makuuhuoneet ja kylpyhuone olivat yläkerrassa. Vierailukokemus oli niin merkittävä, että yhä muistan jopa senkin, mitä söimme. Siitä ateriasta minulle jäi mielikuva, että englantilainen ruoka ei maistu miltään. Tarjolla oli ikään kuin meikäläinen karjalanpaisti, jonka päällä oli voitaikinakuori, keitetyt perunat ja kukkakaalia. Suolaa eikä mausteita ollut sen enempää lihassa kuin vihanneksissakaan.

Aina, kun menimme johonkin kotiin, kysyttiin, otammeko kahvia vai olutta. Jos otti kahvia, se tehtiin isoon mukiin pikakahvijauheesta. Kahvin kanssa ei tarjottu mitään. Jos halusi olutta, se kaadettiin pullosta suureen tuoppiin. Sitten istuttiin ja seurusteltiin. Meillä kielitaidottomilla seurustelu jäi melkein silmien pyöritykseen, mutta elämyksiä ja kokemuksia tuli roppakaupalla.

Puoliso pääsi osoittamaan kielitaitonsa, kun olimme suomalaisporukalla menossa Newcastleen ja piti ostaa kuusi edestakaista junalippua matkalle. Joukostamme kukaan kieltä osaava ei suostunut yrittämään lipun ostoa, pitivät tehtävää mahdottomana. No, Arto asteli rohkeana miehenä lippuluukulle ja selitti asian. Hän käytti suomen, ruotsin, saksan ja englannin kielen sanoja ja sai kuin saikin meille aivan oikeat liput. Neljää kieltä käyttäen rohkea suomalainen pystyi ostamaan meno-paluuliput Newcastleen. Sitä en enää muista mitä me siellä teimme ja näimme.

Omalla joukolla vietimme yhden iltapäivän British Museumissa. Kuljimme siellä omissa vapaissa kokoonpanoissa emmekä olleet sopineet mitään aikaa pois lähdölle. Kuinka ollakaan, kun kello alkoi lähestyä päiväkahvin aikaa, olimme koko porukka museon kahviossa.
Kahvi se on, joka suomalaiset yhdistää.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Koko perheen harrastus

Arto oli jo kerrostalossa asuessamme kuulunut Kajaanin Kamerakerhoon ja sieltä saaduilla opeilla kehittänyt valokuvia kotona kylpyhuoneessa. Eipä sitten ollut suuri ihme, että uuteen omakotitaloon valmistui hieno pimiö kaikkine laitteineen. Hiljalleen kamerakerhoilusta tuli koko perheen mieluinen harrastus. Varsinaisiin kerhoiltoihin ei perhettä otettu mukaan, mutta kuvausretkille ympäri Kainuuta pääsimme koko perhe usein mukaan. Kuukausittain kerhossa kilpailtiin kuvien paremmuudesta. Vähintään kerran vuodessa pidettiin valokuvanäyttely yleisölle. Aina joskus joku suuri valokuvauksen guru istui meidänkin ruokapöydässä tultuaan luennoimaan Kajaanin Kamerakerhoon.

Kerhossa syntyi myös hyviä ja pitkäaikaisia ystävyyssuhteita. Varsinkin veturinkuljettaja Aulis perheineen tuli läheiseksi. Muistissa on hyvin säilynyt parikin talviretkeä Talvivaaraan. Paistoimme makkaraa nuotiolla, keittelimme kahvia, pojat ja tytöt peuhasivat lumessa Raku-koiran kanssa. Tänä päivänä noista upeista retkimaastoista on jäljellä vain märkä monttu.
Joka kevät oli kerholaisille perheineen järjestetty kokonainen retkipäivä. Ohjelmassa oli monenlaisia kilpailuja kaiken ikäisille ja tietysti tarjoilua. Näille retkille kaikki tytöt lähtivät mielellään mukaan. Tuntui, että niinä päivinä paistoi aina aurinko.

Kerhon puheenjohtajalla oli suhteita Englantiin British Airways:n Kamerakerhoon. He saivat lentää oman yhtiönsä koneilla ilmaiseksi, jos oli tilaa. Niinpä Kajaanin Kamerakerho kutsui heidät vieraakseen. Ensimmäinen vierailu oli vaatimaton kokeilu, mutta toisella kerralla kierreltiin enemmän Kainuuta Hyrynsalmen talomuseoon asti. Kolmannella kerralla vieraat vietiin viikonlopuksi Suomussalmen Hossaan.

Vieraat ja oma väki perheineen pakattiin linja-autoon ja lähdettiin ajamaan. Ajettiin niin lähellä kotimaan itärajaa kuin mahdollista. Vieraat alkoivat ilmiselvästi huolestua, kun ei juuri muuta liikennettä ollut. He kyselivät: ”Minne te meitä viette, kun täällä ei ole mitään?” Onneksi juuri sillä kohtaa tielle ilmestyi kuin tyhjästä iso porotokka. Vieraat säntäsivät kameroineen ulos bussista kuvaamaan poroja eivätkä sen jälkeen kyselleet, minne ollaan menossa.

Hossassa oli majoitustilana vanha tukkikämppä aidossa ympäristössään. Meillä oli mukana omat eväät ja emännät, joten ruokapuoli sujui hyvin. Heti ensimmäisenä iltana vieraat saunotettiin, moni tutustui saunaan ensimmäistä kertaa elämässään. Saunan jälkeen kesäillan hämärässä nuotiolla tikun nenässä paistettu makkara oli vieraille suuri ihme. Tukala ihme oli sakea hyttysparvi, joka inisi inhottavasti illan pimetessä. Taisi olla ihmettä isossa kämpässä nukkuminenkin, naiset omassa tuvassa, miehet omassaan. Seuraavana aamuna lähdimme luontopolulle ja kamerat surrasivat. Kielivaikeuksia ei ollut, koska valokuvauksen salojen sanasto oli kaikilla kielillä ymmärrettävää.

Ilmeisesti vieraat olivat viihtyneet Suomessa, koska esittivät kajaanilaisille kutsun vastavierailulle. Kamerakerho otti kutsun vastaan ja kesällä 1977 matkasimme pienellä porukalla Lontooseen British Airways:n Kamerakerhon vieraaksi. Mutta se onkin jo toinen juttu.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Puoli perhettä samassa koulussa

Kolmostyttö, hännänhuippu, aloitti alakoulun läheisessä Rinnekoulussa. Samassa koulussa, jossa olivat isot tytöt kulkeneet edeltä. Arto oli myös päässyt siirtymään Keskuskoululta tähän lähellä kotia olevaan pienempään kouluun. Olimme siis koko perhe sijoittuneet mukavasti Variskankaalle, kaupunkiin ei ollut useinkaan asiaa. Kaikki mahdolliset harrastukset toki olivat kaupungissa ja niihin riitti lasten kuljettamista.

Kun isä ja tyttäristä kaksi kävivät samaa koulua, tuli pieniä ongelmia, joista minä otin nokkiini. Meidän tytöt olivat ihan yhtä vikkeliä pikkukiusojen teossa kuin muutkin lapset Opettajille alkoi tulla tavaksi kertoa Artolle, että siellä oli sinunkin tyttösi tekemässä sitä ja tätä. Tietysti Arto kertoi kotona terveiset minullekin. Minähän suutuin. Jos ei muidenkaan kolttosten tekijöiden vanhemmille kerrottu, ei saanut kertoa meillekään. Sellaiset terveiset loppuivat siihen tai sitten Arto ei enää kertonut asioista minulle. Samantekevää, mutta minun ajatukseni oli, että opettajan lapsia kohdellaan ihan samoin kuin muitakin.

Kun molemmat vanhemmat olimme työssä ihan kotinurkilla, yritin jakaa kotitöitä koko perheen kesken. Kun olin iltavuorossa, piti Arton laittaa ruoka valmiiksi. Se onnistuikin melkein. Ainoastaan silloin, kun hänellä oli joku muu meno, pysyi liesi kylmänä. Se jos mikä oli minulle ylipääsemätön paikka. Harmitti, kun tulin väsyneenä kotiin ja ruuasta ei ollut tietoakaan. Tunsin taas olevani tukevasti nälkäisen perheen ja hellan välissä.

Minulle ei aamuinen töihin ja kouluun lähtö ollut koskaan vaikeata, osasin ohjelmoida aamut hyvin ja kaikki pääsivät ajallaan liikkeelle. Kotiinpaluu oli usein lähes katastrofaalista. Olimme väsynyt ja nälkäinen joukko, kiukkuisiakin tietysti ja minä kiirehdin aina heti keittiöön. Kun sitten sain perheen ruokituksi ja kuunnelluksi lasten huolet, laskeutui illan rauha taloon.

Jos saisin elää tuon ajan uudelleen, laittaisin lapsille ensin käteen odotusvoileivät ja lasin maitoa, kuuntelisin heidän koulukuulumisensa ja vasta sen jälkeen aloittaisin ruuan valmistamisen. Mutta tämän olen oivaltanut liian myöhään.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

 

Usko koetuksella

Niin vaan valmistui uusi Variskankaan päiväkoti ja minä sekä Kolmostyttö pääsimme sinne. Tuntui tosi mukavalta aloittaa uusi työ uudessa, hienossa talossa ja nyt isompien lasten hoitajana. Tuntui, että olin tervetullut siihen taloon. Opettajien työhuoneen kaapissa oli jokaiselle työntekijälle omalla nimellä valmiiksi merkitty hylly. Tällaista huomaavaisuutta en ollut ennen tavannut. Talo oli rakennettu varta vasten päiväkodiksi, joten se oli sikälikin asianmukainen. Johtaja oli reipas, nuori, asiansa osaava lastentarhanopettaja. Henkilökuntaan kuului myös yksi miesopettaja ja uskallan väittää, että henkilökunnan kesken oli hyvä henki juuri siksi. Yksi kukko tunkiolla on välttämätön.

Nyrkin ja hellan välissä oli seesteinen aika. Minun jokapäiväinen rukoukseni ei enää ollut; Herra varjele minut pahasta äkillisestä kuolemasta. Lapsen lailla uskoin, että minuakin odottaa ikuinen elämä aikanaan.
Kävin edelleen seuroissa sunnuntaisin ja kuuntelin ahkerasti radiosta jumalanpalveluksen. Arto lähti silloin tällöin kanssani seuroihin. En pyytänyt häntä mukaani, mutta olin tietysti iloinen, jos menimme yhdessä. Toisaalta olin hiljaa harmistunut silloin, kun jouduin lähtemään yksin. En millään tavoin vaatinut häntä tulemaan uskoon, en edes levitellyt hengellisiä lehtiä pöydille. Jätin hänet täydellisesti Jumalan haltuun. Rakkautta yritin osoittaa hiukan entistä enemmän, vaikka en siinä kolmen lapsen ja ansiotyön puristuksessa oikein onnistunut.

Kuukaudet kuluivat ja Arto alkoi tulla jo ihan joka sunnuntai mukaan seuroihin. Meidän 17. hääpäivämme sattui sunnuntaiksi ja istuimme taas vierekkäin seuroissa. Sinä iltana Arto sanoi, että hän haluaisi jutella Matin kanssa. Tilaisuuden loputtua menimme etupenkkiin istumaan Matin juttusille. Siinä hetkessä syntyi uusi Jumalan lapsi.

Jälkeen päin Arto kertoi luulleensa minun puhuneen seurojen puhujille hänen asioistaan, kun jokainen puhuja tuntui tietäneen juuri hänen ongelmansa. Vasta, kun satakuntalainen pappi puhui radiokirkossa hänen ongelmistaan, hän ymmärsi, että Jumala itse puhuu hänelle.

Ei meistä yhtään parempia ihmisiä tullut, vaikka olimme tulleet uskoon, mutta elämään tuli erilainen rauha. Sitä rauhaa tarvittiin heti kohta, kun esikoityttö sairastui vakavasti. Oli aluksi vaikea hyväksyä, että meille Jumalaan uskoville vanhemmille voi sattua jotain niin kauheaa. Rukoilimme ja pyysimme lapselle parantumista, mitään vastausta ei tuntunut tulevan. Vihdoin rukoilimme sen raskaimman rukouksen: ”Herra, tapahtukoon sinun tahtosi”, ja lapsi alkoi tervehtyä.
Muutama kuukausi tämän jälkeen Kakkostyttö joutui vakavaan onnettomuuteen kotipihalla. Hätä oli taas suuri, mutta nyt oli jo helpompi lähettää ylös tuo sama rukous. Saimme huomata, että hento, arkipäivän usko antoi meille voimaa vaikeissa tilanteissa.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…