Unelma maalaiskoulusta

Tuli syksy ja samalla alkoi Arton viimeinen opiskeluvuosi. Vuodet olivat kuluneet nopeasti odotellessa opiskelun päättymistä ja olihan meillä lapsi, joka antoi omat ilon hetkensä elämään. Jos tuli vaikeuksia parisuhteessa, ajattelin, että Jumala rankaisee minua väärästä puolison valinnasta. Eipä ne vaikeudet isoja asioita olleet, enimmäkseen ajankäyttöongelmia. Kotitöistä ei silloin tarvinnut riidellä, minähän tein ne. Hiljaisesti odottelin opiskeluvuosien päättymistä ja mahdollista muuttoa eteläiseen Suomeen. Kainuuseen kotiutumiseni oli ollut hitaanlaista, Kajaanissa piti viipyä vain neljä vuotta.

Pitkin talvea pohdimme tulevaisuutta. Löytyisikö meille oma pieni maalaiskoulu. Arto olisi johtajaopettaja ja minä hoitelisin mahdollisesti kasvavaa perhettä.
Olin oppikouluvuosinani saanut käydä kesälomalla parhaan ystäväni, Arjan, kotona. Hän oli opettajapariskunnan lapsi Latomaan kylästä. Pieni kaksiopettajainen koulu tuntui suorastaan unelmien täyttymykseltä. Perheen koti oli koulurakennuksen toisessa päädyssä ja kaksi luokkaa toisessa, alakoulu alakerrassa ja yläkoulu ylhäällä. Oli paljon tilaa sekä sisällä että ulkona. Saimme vapaasti leikkiä kaikkialla. Tietysti enimmäkseen leikimme opettajaa.

Niihin samoihin aikoihin oltiin Suomessa valmistelemassa uuden peruskoulun tuloa ja se oli tarkoitus aloittaa pohjoisesta. Sen tähden uusia virkoja ei perustettu eikä vanhoja vakinaistettu. Niinpä keväällä 1969 oli koko Suomen maassa auki tasan kolme kansakoulun opettajan vakinaista virkaa. Valmistuvia uusia opettajia oli useita kymmeniä.  Siis unelma omasta maalaiskoulusta kariutui kylmän viileästi.

Kainuuseen oltiin samana talvena rakentamassa uutta keskussairaalaa ja laitoin tietysti hakemuksen sisään saadakseni työpaikan. Olisi edes toisella vakinainen työ. Sainkin lastenhoitajan paikan. Virka piti ottaa vastaan kesäkuun alussa 1969. Samaan aikaan Arto valmistui opettajaksi.

Valmistumisjuhlassa olimme Nannan kanssa yhdessä. Olin virkannut tytölle hennon vaaleanvihreästä villalangasta soman mekon, valkoiset nilkkaremmikengät somistivat asua. Onneksi juhla ei ollut liian pitkä vuoden vanhalle juhlijalle.

Kotona ei ollut aikaa juhlimiseen. Minulla alkoi työ uudessa Kainuun Keskussairaalassa heti seuraavana aamuna klo 8. Näytti siltä, että neljän vuoden tilapäinen kainuulaisuus oli muuttumassa pysyväksi kainuulaisuudeksi.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

 

Läpitalon huoneisto

Keväällä vapautui kerrostalomme toisesta kerroksesta kaksio. Tämänkin huoneiston omisti leipuri Heikkinen. He tiesivät meidän elävän ahtaasti yksiössä ja tulivat tarjoamaan isompaa asuntoa. Mielihyvin kannoimme omaisuutemme yksi esine kerrallaan kerrosta ylemmäs. Huoneisto oli niin sanottu läpi talon huoneisto. Keittiön ja makuuhuoneen ikkunat antoivat Kajaaninjoelle ja olohuoneen ikkuna pihan puolelle leipomon takapihalle. Kylpyhuone oli iso, sinne mahtui pyykinpesukone ja ammeen päälle rakensin vauvalle hoitopöydän. Huonekaluista oli taas vähän pulaa, mutta sieltä täältä keräten saimme kaiken tarpeellisen kokoon. Suuri kirjahylly oli ensimmäinen iso hankinta. Ajattelimme kai rakentaa oikein kulttuurikodin sen kirjahyllyn myötä. Kummasti kirjahylly täyttyi kirjoista aivan muutamassa vuodessa.

Oli mukava, kun keittiön ikkunasta voi katsella puistoon ja joelle, keväällä kuohui koskikin, kun vettä oli paljon. Kävin joka päivä Nannan kanssa hakemassa läheisestä kivijalkakaupasta ruokatarvikkeita ja litran maitoa omalla maitokannulla. Aika pian hävisivät maitotonkat kaupasta ja tilalle tuli maito litran muovipussissa. Aurinkoisina päivinä istuin vauvan kanssa Kajaanin joen varrella puistossa. Eräänä hellepäivänä vauva kellotti vaunuissa lähes ilkosillaan ja ohikulkeva pappa huomautti:
     – Älä palelluta sitä lasta.
En palelluttanut lasta vaan hoidin häntä kaikkien Arvo Ylpön opettamien sääntöjen mukaan.

Siihen maailman aikaan ei ollut ollenkaan tavallista, että opiskelija oli aviossa ja vielä oudompaa oli, että perheessä oli vauva. Yhteiskunta ei tukenut tällaista liittoa millään tavoin. Meidän ainoa tulonlähteemme oli lapsilisä. Kerran meillä ei ollut rahaa kuin jokunen markka. Sillä ei olisi saanut mitään ruokatarviketta, mutta yhden ruusun sillä sai. Sen punaisen ruusun Arto osti ja toi kotiin. En muista miten rahatilanne selvisi, mutta me olimme kuitenkin onnellisia.

Ensimmäisen vauvakesän minä olin kotona ja Arto sai työtä muuan sairaalan vapaa-ajan ohjaajana. Työtä oli kuutena päivänä viikossa ja palkkaa sen verran, että tulimme toimeen. Vapaapäivinä ajelimme usein eri puolilla Kainuun maakuntaa.

Keskellä heinäkuuta teimme oikein yöretken Paltamon leirintäalueelle. Vuokrasimme sieltä mökin, koska emme uskaltaneet nukuttaa teltassa viisikuista tyttöämme. Kuinka ollakaan tuo kesä oli todella kylmä ja juuri sinä kyseisenä yönä oli hallaa. Me palelimme mökissä ja pelkäsimme, että vauva sairastuu.  Emme uskaltaneet nukkua juuri ollenkaan ja yritimme lämmittää mökkiä pienellä kaasukeittimellä. Eipä hatara lautamökki siitä paljon lämminnyt. Onneksi aurinko nousi varhain ja pääsimme ulos lämmittelemään.

Olin sujahtanut hyvin vauvaperheen arkeen ja tukevasti nyrkin ja hellan väliin. Koti ja vauva olivat minun valtakuntaani. Siinä sivussa huolehdin puolison hyvinvoinnista ja vaatevarastosta. Ainoastaan roskien ulos vienti oli hänen tehtävänsä. Tavoitteena oli, että minun ei tarvitse koskaan viedä roskia jätekatokseen.
Se tavoite on lähestulkoon toteutunut.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

Ukki ja mummi tulivat

Vauva näytti todella pieneltä pinnasängyssä, mutta edelleen olin sitä mieltä, että se on paras paikka hänelle. Olin järjestellyt vauvan hoitopöydän ja -välineet viimeisen päälle Lastenlinnassa oppimani mukaan. Pienellä tarjottimella olivat silmänpesulaput, tarpeelliset salvat ja voiteet, kynsisakset, hiusharja ja paljon muuta pientä tärkeää. Tavoitteeni olivat vauvan hoidossa yhtä korkealla kuin kodinhoidossakin.

Kotiutuspäivä oli lauantai ja heti sunnuntaina tulivat uudet ukki ja mummi rotinoille katsomaan vauvaa. Meidän tyttömme oli heille neljäs lastenlapsi, joten isovanhemmuus oli jo tuttua. Luulen, että äidilleni tämä vauva oli merkityksellinen, koska hän oli tyttären lapsi. Olihan äiti saanut olla mukana vauvan odotuksessakin.

Tuomisina isovanhemmilla oli tietysti karjalanpiirakoita ja munavoita sekä pullaa ja kakkua. Minä itse laitoin vieraile ruokaa. Paistoin lihapullat ja keitin perunat. Vauva nukkui koko vierailun ajan, eikä avannut silmiään, vaikka ukki kävi monta kertaa kutittamassa poskesta.

Maanantaina tuli kätilö katsomaan äitiä ja lasta. Vauvalla oli kaikki hyvin, mutta minä olin hänen mielestään sairaalapotilas. Minulla ei ollut siihen asiaan mitään sanomista, enhän ollut koskaan ennen synnyttänyt. Ei kätilö kuitenkaan minua sairaalaan komentanut, kunhan motkotti ja lähti jatkamaan kotikäyntejään. Minä hoitelin hiljakseen kaikki kotityöt ja vauvan. Pyykin pesin käsin kylpyhuoneessa ja pyysin Artoa vääntöavuksi. Muutaman kerran pyykkiä väännettyään, Arto osti pyykkikoneen. Huomasi varmaan, että pyykinpesu on täyttä työtä. Kone olikin iso helpotus kotitöihin.

Emäntäkoulun väki kävi myös vauvaa katsomassa oikein rotinarinkelin ja runsaiden lahjojen kanssa. Rinkelin keskusta oli täynnä erilaisia pikkuleipiä ja päällä oli kaksi pyyheliinaa koulun lastenosastolta, minun entisestä työpaikastani. He jättivät LO- merkinnällä kirjaillut pyyhkeet minulle muistoksi. Ne muistot kestivät ehjinä 47 vuotta ja sen jälkeen palvelevat vielä siivousrätteinä.

Muuten elämä meni hyvin, mutta rintamaitoa ei tullut. Vauva imi ja imi ja sitten nukahti, luulin hänen tulleen kylläiseksi, mutta kohta tyttö parahti taas itkemään nälkäänsä. Olin jo vuosia ruokkinut vastasyntyneitä tuttipullosta ja pyysin kätilöltä luvan aloittaa pulloruokinta. Pitkin hampain lupa tuli ja vauva sai maitoseosta kyllikseen ja alkoi kasvaa.

Maaliskuun lopulla vietimme vauvan kastejuhlaa Haapaveden mummolassa. Kastepappi oli meidät vihkinyt rovasti Lauri Mustakallio. Juhlassa olivat mukana Arton äiti puolisoineen ja minun veljeni perheineen ja kaksi pikkusiskoani. Arton äiti lauloi juhlassa, Marja-Liisa, Marja-Liisa isän äidin nukki…

Kevättalvella matkustimme vauvan kanssa Kalajoelle näyttämään Nannaa pienille sedilleen. Olin opettanut tytön nukkumaan päiväunet ulkona ja laitoin hänet mummolassakin ulos. Anoppi ei oikein tainnut ymmärtää, koska puhisi ohi mennessään.         – On meillä niin suuret huoneet, ettei tarvitse lasta pakkaseen panna nukkumaan.
En ollut kuulevinani koko huomautusta, minähän tiesin kaiken lastenhoidosta.

atkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Sairaalarutiinit yllättävät

Synnytyksen jälkeen, kun viralliset paperit oli täytetty, minut siirrettiin huoneeseen kuusi. Sain nimekseni kuutosen Ykköspaikka. Huoneessa olivat ennestään jo Kakkos-, Kolmos-, Nelos-, Viitos- ja Kuutospaikka.

Arto oli soittanut laitokselle kymmenen aikaan juuri ennen näytöstuntinsa alkamista. Hän sai kuulla, että tyttö on syntynyt, mutta ei kertonut siitä kenellekään. Meni pokkana pitämään näytetuntinsa ja vasta tunnin lopussa kertoi iloisesta perhetapahtumasta. Lehtorit olivat ihmetelleet, kuinka hän oli malttanut pitää tunnin ja suoriutui siitä niin hyvin.  Päivällä, vierastunnin aikaan, uusi isä tuli katsomaan lasta ja minua. Ruusut ja freesiat olivat kukkakimpussa, samoja kukkia kuin hääkimpussakin. Vauvalle oli muropaketista löytynyt pieni muovinen elefantti. Seuraavalla vierastunnilla oli tuliaisena valkoinen urheiluauto, jokaisen naisen suuri unelma. Tämä auto vaan oli niin pieni, että edes pikkuelefantti ei mahtunut sen kyytiin.

Vanhalla laitoksella ei ollut mahdollisuutta suihkuun, vessojakin oli vain yksi, se, jota joku käytti tupakkahuoneena. Vierastunnin jälkeen alkuiltapäivällä alkoi alapesukierros. Minähän en sellaisesta mitään tiennyt. Yks kaks vaan ovesta tuli kaksi hoitajaa työntäen pyörillä kulkevaa teräspöytää. Kyydissä oli kaikki kierroksella tarvittava, useita toisiaan vasten kolisevia teräsastioita näytti olevan. Koska satuin olemaan se Ykköspaikka, tulivat hoitajat ensin minun kimppuuni. Peitto vetäistiin sanan puhumatta päältäni, paidan helmat nostettiin ylös ja pesuoperaatio alkoi. Alusastia alle ja sitten laamittiin pitkillä metallibänkseillä ja jonkinlaisella tuhverolla alapää puhtaaksi ja kaadettiin kannusta vettä päälle. Puhtaat siteet tietenkin laitettiin operaation jälkeen. Alusastia pois, peitto takaisin päälle ja kärry kolisi Kakkospaikan jalkopäähän, sanoja ei tuhlattu. Näin hoitajat kiersivät koko huoneen vuode vuoteelta. Operaatio tuli myöhemmin hyvin tutuksi, koska se toistui kahdesti päivässä.

Seuraavana aamuna sain ensi kertaa oman tyttöni rinnalle. Tuttu lastenhoitaja tömäytti kapaloidun vauvan viereeni ja sanoi:         – Sinähän osaat, ammatti-ihminen.   En taaskaan saanut suutani auki ajoissa. Enhän minä ollut ammatti-ihminen vauvan imettämisessä, muussa hoitamisessa kyllä. Onneksi vauva sentään tiesi mitä tehdä.

Tunsin itseni hyvinvoivaksi ja halusin lähteä kotiin. Siellä olisi ainakin enemmän ilmaa mitä hengittää ja vauvan hoitamisesta kyllä selviäisin. Kolmantena päivänä synnytyksestä kuutosen Ykköspaikka tyttövauvoineen sai luvan lähteä kotiin.

Päivä oli lauantai ja Artolla vain lyhyt koulupäivä. Puolen päivän jälkeen hän tuli hakemaan meitä. Kotona oli kahvipöytä katettuna kolmelle, maljakossa kimppu punaisia ruusuja. Minun kahvikuppini vieressä oli kotelossa helmisormus, jossa oli kolme puhtaan valkoista helmeä. Meitä oli nyt kolme, olimme oikea perhe.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…