Kirkossa kuulutettu

Koska olimme kirjoilla eri paikkakunnilla, piti kummankin käydä hakemassa kuulutukset omassa seurakunnassaan. Minä kävin Haapaveden kirkkoherran virastossa sopimassa kuulutuspäivän ja pyytämässä kirkkoherra Lauri Mustakalliota vihkimään meidät. Asia oli sillä selvä.

Arton kohdalla asia ei ollut yhtä yksinkertainen. Silloinen kirkkoherra, rovasti V H Kivioja tunsi kaikki seurakuntalaisensa henkilökohtaisesti, myös sulhaseni ja hänen perheensä.  Luonnollisesti hän nyt halusi nähdä morsiamen, joka oli vieraasta pitäjästä ja hänelle tuntematon. Rovasti määräsi, että tiettynä sunnuntaina tulemme jumalanpalvelukseen ja kolehtivirren aikana sakastiin häntä tapaamaan.

Jumalanpalvelukseen emme osallistuneet, mutta pakko oli käydä sakastissa, koska oli pakko saada kuulutukset voimaan. Niinpä värjöttelimme ulkona punaisen tiilikirkon sakastin ovella ja odotimme kolehtivirren alkua. Astuimme sakastiin, jossa kirkkoherra istui suuren pöytänsä takana tuiman näköisenä. Ovi kirkkoon oli auki ja sieltä kuului voimakas virren veisuu. Rovasti tervehti minua kädestä pitäen ja vaihtoi jonkun sanan Arton kanssa. Muistini mukaan hän ei sanonut minulle sanaakaan. Sen sijaan muistan erinomaisesti, että olin pukeutunut siniseen, lyhyeen villakangastakkiin ja siniseen hattuun. Käsilaukku ja hansikkaat varmasti täydensivät asukokonaisuuden. Joka tapauksessa tällä erikoisella käynnillä saimme Arton kotikirkon siunauksen ja hyväksynnän liitollemme.

Aikanaan istuimme Haapaveden kirkossa kuulemassa kuinka meidät kuulutettiin vihittäväksi pyhään avioliittoon.

Ajan tavan mukaan morsiamen kotona juotiin kuuliaiskahvit. Kotiin oli kutsuttu myös Arton äiti ja hänen puolisonsa Jaakko. Tilaisuus oli samalla tulevien appivanhempien ensimmäinen tapaaminen. Eipä appivanhemmista tullut ylimmäisiä ystäviä, olivat kaikki neljä omansa laisia ja vähän eri planeetoilta. Hyvän päivän tuttuina pysyivät loppuun asti.

 jatkuu ensi viikolla tai sitten ei …

 

Häitä ja hautajaisia

Kesä 1965 oli meidän kohdallamme monien juhlien aikaa. Vappuaattona vihittiin serkkuni Jukka Tampereella Tuulansa kanssa. Heidän hääjuhlansa oli tiukasti uskovaisten kahvitilaisuus. Artoa ei näihin häihin kutsuttu, koska emme olleet edes kihloissa.

Heinäkuussa vietettiin ensin Ahtin ja Liisan vihkiäiset. Heidän kanssaan vihittiin samanaikaisesti toinenkin pariskunta. He eivät olleet ennestään tuttuja keskenään, mutta jostain syystä vihkiminen tehtiin parityönä. Olikohan seurakunnalla puutetta työntekijöistä, kun piti asettaa kaksi vaimoa yhtä aikaa hellan ja nyrkin väliin. Siihen maailman aikaan ei ollut soveliasta asua susiparina, vaan mentiin nopeasti vihille ja virallistettiin suhde.

Vähän myöhemmin vihittiin Arton Tapani-serkku Pirkkonsa kanssa ja kohta sen jälkeen naapurin Terttu. Nämä kaikki olivat sen aikaisia maalaishäitä.

Kaikissa häissä vihkiminen tapahtui kirkossa. Sulhanen talutti itse valitsemansa hellapoliisin alttarille ja sen jälkeen siirryttiin morsiamen kotiin kahville. Vieraat istuivat pitkillä penkeillä vieri vieressä ja kahvit tarjottiin suurilta tarjottimilta syliin. Eihän siellä mahtunut liikkumaan, kun kaikki huoneet olivat täynnä istujia. Onnittelumalja oli yleensä kotitekoista marjamehua ja sen kanssa tarjottiin hääkakkua. Kun kahvit oli juotu, siirryttiin pihamaalle, jos sää sen salli. Tarjoilujen välissä kävivät miesvieraat tallissa katsomassa talon hevosia. Mitä useampi kierros tallissa käytiin, sitä iloisemmaksi hääjuhla muuttui. Oli ilman muuta selvää, että isäntäväki tarjosi alkoholia, mutta sitä ei näkynyt missään, eikä siitä puhuttu. Kaikki vaan tuntuivat tietävän, että tallissa piti käydä. Erityistä ohjelmaa ei yleensä ollut, ei myöskään kaasoa tai bestmania.

Maalaishäissä oli harvemmin ruokatarjoilua. Sitä vastoin hautajaiset olivat aina ruokapidot. Seurakunnilla ei ollut siihen aikaan tiloja perhejuhlien viettämiseen vaan juhlat juhlittiin kodeissa. Hautajaisissa tehtiin usein niin, että ateria tarjottiin naapuritalossa ja muistoseurat ja kahvi vasta surutalossa.

Arton serkku kuoli kevättalvella 1965 ajettuaan mopolla nurin jäisellä tiellä. Sain olla mukana hänen hautajaisissaan ja ihmetellä alavieskalaista ruokakulttuuria. Ensin tarjottiin sakea lihakeitto, oli paljon lihaa ja perunoita. Sen jälkeen oli perunamuusia, lihakastiketta, porkkanalaatikkoa ja tietysti leivät, maidot ja kotikalja lisäksi. Jälkiruokana tarjottiin riisipuuroa ja sekahedelmäsoppaa. Tämä kaikki syötiin naapurissa, eivätkä kaikki vieraat mahtuneet sinnekään yhtä aikaa. Ensin söivät pappi ja kanttori sekä lähiomaiset ja muu vanhempi väki, toisessa kattauksessa söimme me nuoremmat. Kun kaikki olivat saaneet syödäkseen, siirryttiin surutaloon veisaamaan ja kuuntelemaan kirkkoherran puhetta. Jokainen pieni kamari oli täynnä penkkejä ja tilaisuuden lopuksi tarjottiin kahvit suurilta tarjottimilta. Hautajaiset olivat aina hiljainen ja harras tilaisuus, lastenkin piti pysyä ”vainajan surussa ja murheessa”.

… jatkuu ensi viikolla tai sitten ei …

 

Valkeat lakanat

Äidin mentyä jouluaattona vuonna 1938 kihloihin lähes yhtä yllättäen kuin minäkin, osti hänen isänsä hänelle kapioita varten pakan parasta lakanakangasta. Nyt äiti halusi ostaa samalla tavalla minulle pakan kangasta, pitihän kapiot tehdä. Ei kangas tainnut ihan parasta laatua olla, mutta vitivalkoista kuitenkin. Olihan minulla kuusi lakanan ja viisi tyynyliinan pitsiä virkattuna. Yksi tyynyliinan pitsi on yhä kesken. Pyyheliinakangasta äiti halusi myös ostaa. Loppukesän minä väkersin kädet hikisinä nimikirjaimia lakanoihin ja pyyheliinoihin. Valmiiksi tuli puoli tusinaa valkoisia lakanoita ja tyynyliinoja sekä tusina kasvopyyhkeitä. Olin ollut jo kaksi vuotta työssä omassa ammatissani, joten aika paljon kodin tarvikkeita olin ehtinyt hankkia.

Janne-opettajalta sain kauniin pitsin mallin, jonka mukaan virkkasin morsiuskruunun tulevaa huntua varten. Malli oli hyvin vanha pitsi, joka oli tarkoitettu naisten alushousun lahkeeseen. No, ensimmäisestä tuli liian leveä löppänä, juuri niin kuin housun lahkeessa kuuluu ollakin. Toinen oli vähän sopivampi, mutta kolmas hipoi jo täydellisyyttä. Pitsi piti vielä tärkätä sopivan kovaksi. Shampanjapullon päällä kuivattelin ja muotoilin kruunusta mieleiseni.

Nyt puuttui enää huntu ja morsiuspuku. Syyskylmillä, taisi olla karvalakkilomalla, ajelimme Arton kanssa uudelleen Ouluun ostamaan nuo tärkeät tarvikkeet. Äiti ompeli puvun itse suunnittelemani mallin mukaan kaavoja apuna käyttäen. Pitkä huntu valmistettiin oululaisessa liikkeessä ja kiinnitin kruunun siihen saamieni ohjeiden mukaan.

Tein häävalmistelut pääasiassa yksin äidin kanssa, koska sulhanen oli viikot Kajaanissa eikä käynyt edes joka viikonloppu luonani. Tarjoilun suunnittelun hoiti äiti Emäntäkoulun talousopettajan kanssa. Tarjoilijoina toimisivat koulun oppilaat.

Olin toivonut vain, että onnittelumaljan lasin reunat olisivat sokerihuurretut. Malja oli punaista herukkamehua. Lasin reuna kastettiin ensin munanvalkuaiseen ja sen jälkeen hienoon sokeriin. Näin syntyi kaunis, huurteinen reuna.

Hyvissä ajoin ennen hääpäivää asetuin luontevasti nyrkin ja hellan väliin pesten Arton pyykit. Asuntoni avovintillä kuivattelin pyykkiä ja pelkäsin, että joku koulun opettajakunnasta huomaa naruilla roikkuvat miesten kalsarit. Edelleenkään en antanut Arton yöpyä asunnossani. Menimme usein viikonloppuisin kirkonkylälle äidin ja isä-Lassen luo tai Kalajoelle Arton kotiin. Näissä kyläpaikoissa rohkenin mennä sulhaseni kanssa saman peiton alle.

Romantiikkaa ei paljon ollut. Lyhyet tapaamiset olivat enimmäkseen käytännön asioiden järjestelyä ja hoitamista.

… jatkuu ensi viikolla tai sitten ei …