Heti valmistuttuani lastenhoitajaksi liityin Lastehoitajaliittoon, vai oliko se yhdistys vielä silloin. Nyt työskennellessäni sairaalassa ajauduin mukaan aktiiviseen järjestötoimintaan. Kainuussa toimi Lastenhoitajayhdistys ja jollain tavalla jouduin sen sihteeriksi. Ilmeisesti en taaskaan saanut sanaa suustani, kun siihen tehtävään haettiin sopivaa ihmistä. Toisaalta oli mukava kuulua omaan joukkoonsa, mutta sihteerin tehtävä oli aika työläs. Kävin monenlaiset sihteeri- ja kokoustekniikan kurssit päästäkseni alkuun. Johtokunta kokoontui kuukausittain ja esityslistat ja pöytäkirjat piti tehdä. Monta vuotta kirjoittelin joulun pyhinä yhdistyksen toimintakertomusta menneeltä vuodelta. Ei ollut tietokonetta silloin, mutta oli sentään sähköistetty kirjoituskone. Kun liuskan viimeisellä rivillä tuli kirjoitusvirhe, ei auttanut muu kuin aloittaa sivu alusta uudelleen. Kymmensormijärjestelmäni toimi vain v-kirjaimeen asti, koska jätin konekirjoituskurssin siinä kohtaa kesken mennäkseni naimisiin. Niin oli kiire nyrkin ja hellan väliin. Nyt kirjoitan omalla kymmensormijärjestelmällä; kaksi kirjoittaa ja kahdeksan lepää.
Aika pian uuteen kotiin muutettuamme sain tietää, että Kajaanin kaupungilla on lastenhoitajan virka avoinna Tapiolan päiväkodissa. Olin uupunut epäsäännölliseen vuorotyöhön, ennen kaikkea yövuoroihin. Säännöllinen päivätyö ja terveet lapset tuntuivat houkuttelevalta. Sairaalatyössä oli iso hankaluus jatkuva vaatteiden vaihtaminen. Mennen tullen piti vaihtaa työvaatteet, ja se kulutti kallista aikaa. Logistiikkani pukeutumisessa oli melkein taidetta. Aikaa ei kannattanut tuhlata vaatteiden vaihtoon. Talviaikaan laitoin kaksi villatakkia päällekkäin, jotka riisuin samalla kertaa, jalassa oli aina pitkät housut ja niiden alla pitkikset ja nilkkasukat. Työhön mennessä piti vetää jalkaan valkoiset sukkahousut, virkapuku päälle ja alkuvuosina vielä päähine eli kotsa päähän. Valkoiset kengät kuuluivat myös työvaatetukseen. Onneksi työnantaja huolehti työpukujen pesun. Migreeni vaivasi minua säännöllisesti nukkumapäivän jälkeisenä vapaapäivänä. Tuntui, että perhe-elämäkin sujuisi paremmin säännöllisessä työssä ollen. Laitoin paperit vetämään ja taisin käydä puhuttelemassa silloista sosiaalijohtajaakin, jonka työhuone oli muuten sama sali, jossa synnytin ensimmäisen tyttöni.
Niin vain kävi, että tulin valituksi lastenhoitajaksi Tapiolan päiväkotiin. Aloitin työt toukokuun puolivälissä ja heinäkuun päiväkoti oli suljettuna kesälomien vuoksi. Minulle ei tietenkään ollut kertynyt kesälomapäiviä, joten tein täydet työpäivät kaikenlaisia korjaus- ja maalaushommia. Kaiken kaikkiaan olen päiväkotivuosinani virkannut kymmeniä metrejä pitsiä verhoihin ja pöytäliinojen reunoiksi, yksi keinutuolin mattokin tuli tehdyksi. Ompelukone on saanut kyytiä kaikissa päiväkodeissa, missä olen ollut. En sentään joutunut puuhastelemaan yksin tyhjässä Tapiolassa, vaan päiväkodin emäntä oli tekemässä suursiivousta. Meillä oli varsin mukavat yhteiset ruoka- ja kahvitunnit. Hän oli paljasjalkainen kajaanilainen ja kertoili minulle, junan tuomalle, paikkakunnan asioista. Se oli hyvää perehdyttämistä alueen ihmisiin ja paikkoihin.
Sairaalatyöhön en enää kaivannut. Tuntui mukavalta tietää, että lauantait ja sunnuntait saan olla perheen parissa. Pientä ja välillä suurtakin kitkaa tuli kodin siivouksesta. Vuorotyössä ollessani siivosin ja leivoin vapaapäivinäni, siis näkymättömissä. Nyt nämä välttämättömät työt jäivät lauantaille ja tulivat samalla näkyviksi koko perheelle. Tietysti vaadin kotijoukkoja, etenkin Artoa osallistumaan kodinhoitoon. Hänen mielestään siivoaminen tuli liian usein, miksi aina pitää siivota. Näitä kiistoja käydessä aloin vähitellen herätä nyrkin ja hellan välistä huomaamaan, miten tasa-arvo meidän perheessä toimi, eli ei toiminut lainkaan.
Sain aivan huoletta lähteä luottamusmieskursseille ja ihan minne vaan. 
Arto ei koskaan kieltänyt minua lähtemästä. Minä, velvollisuuden tuntoisena ihmisenä, laitoin aina ruuat valmiiksi pakastimeen ja lapsille puhtaat vaatepinot joka päivälle. Ja sitten menin. Puolison lähtiessä omiin menoihinsa, minä pesin ja silitin paidat valmiiksi, hän pakkasi laukkunsa ja lähti.
Vuosien kuluessa elämä on opettanut tässäkin asiassa. Enää en silittele paitoja, enkä laita ruokaa etukäteen valmiiksi, enkä siivoa yksin.
Hellan ja nyrkin välissä on jo todella leppoisaa, suorastaan viihtyisää.
…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…
Kevättalvella tuli oven taakse taas nuori mies. Ei mikään pukumies valkoisessa paidassa ja pikkutakissa, vaan ihan tavallinen työmies pusakka päällä. Hän kertoi olevansa muurari Taipalsaarelta. Kotipuolessa ei ollut työtä tarjolla ja niin hän suuntasi Kainuuseen, ja olikin saanut ison muurausurakan tehdäkseen. Nyt häneltä puuttui asunto. Hän oli huomannut, että Variskankaalla oli rakennettu uutta ja erikoisesti sen, että meidän uuden tiilitalomme seinät olivat saumaamatta. Mies ehdotti, että jos hän saisi meiltä asunnon, hän voisi saumata talomme seinät vapaa-ajallaan. Tätä asiaa emme miettineet liian kauan. Meillä oli antaa ylimääräinen huone ja työkin. Niin Jussi toi reppunsa meille. Hän oli hyvin vaatimaton ja hiljainen poika. Päivät hän kävi muuraamassa urakkaansa ja kesän tultua saumasi iltatöinään meidän talomme tiiliseinät. Siistiä jälkeä hän saikin aikaan. Kesän aikana Jussille ilmestyi tyttöystävä ja vuoden päästä he muuttivat yhdessä takaisin Etelä-Karjalaan.
Minun isäni teki meille puutarhasuunnitelman ja kasvatti Siperianhernepensaan taimet aitaa varten. Tontin toisella sivulla oli rivi marjapensaita ja kulmassa kasvimaa. Minun viherpeukaloni oli varmaan jo silloin pahasti nyrjähtänyt, kun vihannesten kasvattaminen ei ottanut onnistuakseen. Ei kai se ihme ollut, kun parhaan kesäajan vietimme vallan muualla kuin kotipihalla. Oliko se niin, että ei Luoja laiskoja elätä.
Pientä puhetta koronakaranteenista 