Tiesikö isä kaiken

 

Lapsuuteni perheessä oli muutama elämänohje, joita ei saanut kyseenalaistaa.

• Isä tietää (ja päättää) kaiken.
• Ei maksa puhua.
• Ei meidän parane.
• Tee kättäis myöten.

Isän sana oli laki ja häntä ei voinut eikä saanut vastustaa. Asioista ei kannattanut puhua, arvokkaampaa oli olla hiljaa. Ei tullut riitaa, kun asioista ei puhuttu. Mitään ei saanut ostaa, koska rahaa oli niukasti. Kättäis myöten tekeminen tarkoitti, että kaiken minkä teit, piti tehdä viimeisen päälle huolellisesti ja hyvin. Kun noudatti näitä kultaisia ohjeita, ei saanut toruja, mutta ei myöskään kehuja.

Ei elämänohjeita joka päivä toistettu, silloin tällöin vain tilanteen niin vaatiessa. Jotenkin ne oli sisäänrakennettu jokaiseen perheenjäseneen. Lapsikin oppi hyvin nuorena omaksumaan nuo kuolemattomat ohjeet. Isä tiesi kaiken ja myös kertoi muulle perheelle miten asiat hoidetaan. Ei tarvinnut puhua mistään, kun isä antoi vastauksen kysymättä. Jos lapsilla oli vaikeuksia ymmärtää ja totella, uhkaaminen sähköpannun johdolla auttoi heti. Joskus, todella harvoin, isä saattoi antaa väärän vastauksen tai ohjeen, mutta ei missään tilanteessa myöntänyt sitä. Hän sanoi: ”Kun tulin kerran sanoneeksi niin, asia on niin.”

Äiti hoiti raha-asiat kysyen isältä ja johdatellen niin, että rahat nipin napin riittivät. Äidillä oli hyvät oltavat oman nyrkkinsä ja kaasuhellansa välissä. Hän oli aito kotiäiti, hoiti lapset, laittoi ruuat, pesi pyykit ja silitti, ompeli vaatteet, tuuletti ja tamppasi, uurasti kesäkauden kasvimaalla ja varmaan palveli miestäänkin, niin kuin oli kotipihallaan papin edessä luvannut. Äidin hallinnassa oli myös sosiaalinen kanssakäyminen. Taisi hitailla hämäläisillä olla kestämistä iloisessa ja puheliaassa karjalaisessa, ainakin anopilla oli.

…jatkuu ensiviikolla tai sitten ei….

Kaasuhella

Silloin, kun äiti oli puuhellan ja nyrkin välissä asuimme Vesilahdessa. Siitä muutimme Lempäälään ja vuokra-asunnon keittiöön ostettiin oma kaasuhella. Ei tarvinnut hankkia hellapuita ja kaasu paistoi tulisella kuumuudellaan mainiot karjalanpiirakat. Kaasuhellaa sytyttäessä uhkasi nyrkkikin palaa, mutta harjoitus teki mestarin.

Mummokin oppi sytyttämään tuon sähäkän lieden. Hän ei, 1882 syntyneenä, ollut eläissään moista kapinetta edes nähnyt.

Mummo ei ollut jäänyt nyrkin ja hellan väliin. Hän oli elänyt paremminkin isännän ja hellan välissä. Kaksi aviotonta lasta eri miehille oli tehnyt hänestä vahvan naisen seisomaan pitokokkina hellan ja vieraiden välissä. Isäni, sen ensimmäinen äpärän, jälkeen mummo oli joutunut pappilaan ripitettäväksi salavuoteudesta. Mistään ei käy varmuudella ilmi mitä isännälle tapahtui. Vai oliko isä hän, joka muutti vähin äänin Amerikkaan. Eikä palannut.

…jatkuu ensiviikolla tai sitten ei….

Todellinen rakkausavioliitto

Kultahääpäivän juhlinnasta toivuttuani on aika alkaa miettiä, mistä nyrkin ja hellan väliin työntyminen sai alkunsa. Alkoiko se jo siitä, kun ylikiltti äitini palveli puolisoaan, eli isääni, niin kuin sota-ajan vaimojen tuli palvella. Heidän avioliittonsa oli todellinen rakkausavioliitto, juuri talvisodan kynnyksellä solmittu. Eväänä olivat Viinasen ukon tyttärelleen antamat sanat: ”Kun köyhyys tulee ovesta, lähtee rakkaus ikkunasta.” Köyhyys tuli ovesta ja ikkunoista, mutta rakkaus jäi.

Meni vuosia, kunnes huomasin, että äiti olikin kodin asioista päättävä henkilö. Hän vain osasi tehdä sen niin ovelasti, että isä luuli päättäneensä asiat ihan itse. Se oli viisasta nyrkin ja hellan välissä palvelemista.

Äiti oli ehdottomasti taitavampi rahan käyttäjä. Tosi köyhinä vuosina, kun rahaa oli vähän, äiti päätti sen käyttämisestä. Hän oli taitava nyhjäämään tyhjästä ravitsevaa ja monipuolista ruokaa. Pitkään hautunut ruisjauhopuuro ei kyllä tuntunut yhtään ravitsevalta aamulla ennen kouluun lähtöä. Nyt vanhana ja viisaana ymmärrän, että äidin piti nousta aamukuudelta hauduttamaan puuroa puuhellan äärellä, koska onnikka meni portin ohi kello kahdeksan ja puuro piti olla syötynä ja meidän koululaisten tienvarressa.

Ruoka oli lapsuuskodissani erikoisen arvostettu asia. Jos me lapset menimme pöytään ja kysyimme mitä on ruuaksi, saattoi isä ajaa kyselijän pois pöydästä. Kaikki ruoka oli hyvää ja lautanen piti syödä tyhjäksi.

Jouluna sai syödä yölläkin.

…jatkuu ensiviikolla tai sitten ei….

Kultahääpäivän tietämissä

Avioliittomme täytti kunniakkaat 50 vuotta. Solmimme liittomme kuusikymmenluvun puolivälissä, jotain uutta ja jännittävää olisi edessä, niin olikin. Kotiseurakunnan rovasti teki ne tarvittavat kysymykset ja julisti meidät vastauksiemme perusteella mieheksi ja vaimoksi, aviopuolisoiksi, Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa. Tuntuu kuin kaikki olisi tapahtunut eilen ja kuitenkin niin mahdottoman kauan sitten.

Yhä edelleen ihmettelen, kuinka tässä näin kävi. Kaikki hyvät periaatteeni oli tullut heitetyksi nurkkaan. En aikonut koskaan mennä vihille ennen kuin molemmilla on ammatti ja työ. Minulla oli molemmat, elämäni miehellä ei ollut edes opiskelupaikkaa tutustuessamme. Toinen periaate oli, että neljä vuotta pitää seurustella, tuskin olimme tunteneet kahta vuotta, kun seisoimme alttarilla ja ihan ilman pakkoa. Olin sujahtanut sutjakasti nyrkin ja hellan väliin.

Ainoastaan täysin itsetunnottomalle ihmiselle on mahdollista sujahtaa sutjakasti nyrkin ja hellan väliin. Mitään muuta mahdollisuutta en tälle kuviolle näe. Pienenkin itsetunnon rippeen omaava yrittää potkia itseään pois tuosta surmanrakosesta. Itsetunnoton ei osaa edes yrittää päästä pälkähästä, kunhan vain potkii suuntaan jos toiseen ja ihmettelee, mikä tässä mättää. Yritän selvittää, kävikö minulle juuri näin ja jos kävi niin miksi.

…jatkuu ensiviikolla tai sitten ei….