Joku viikko sitten muistelin tyttärieni kanssa WhatsApp-viestein kultaista koiraamme Assia. Kerroin heille, kuinka koira loukkasi selkänsä lomamatkalla ja me olimme niin äärettömän huolissamme. Pääsimme myöhäisestä ajasta huolimatta eläinlääkäriin ja Assi sai kipulääkkeet ja hoito-ohjeet. Huoli poistui sillä kertaa.
Kukaan tyttäristä ei edes muistanut koko tapahtumaa. Keskimmäisin tokaisi lyhyessä viestissään, ainahan meillä oltiin huolissaan jostain.
Jäin miettimään tuota huoliasiaa. Olenko minä ollut äiti, joka jätti lapsilleen kuvan aina huolestuneesta äidistä, huolimatta siitä, että olin lastenhoidon ammattilainen ja lasten isä oli kasvatuksen ammattilainen. Surullista, jos niin on päässyt käymään.
Miksi ei olisi päässyt käymään juuri niin. Synnyin sodan jalkoihin 1943. Isä oli sodassa ja äidillä vuoden ja neljän kuukauden ikäinen isoveli hoidettavanaan. Kyllä minä olin huolestunut jo siellä kohdussa. Tuskin olin kovin toivottu lapsi siinä tilanteessa. Isä oli tullut lomalle pari viikkoa ennen odotettua syntymääni ja siitäkin piti huolestua, ehdinkö syntyä ennen loman loppua. Viimeisenä lomailtana minä synnyin, isä pääsi näkemään tyttärensä. Lähti aamulla sotaan tullakseen ehkä kolmen kuukauden päästä lomalle, jos tulisi. Ristiäisiin hän ei päässyt.
Koko sodan ajan oli suuri huoli sodassa taistelevista sekä äidin Karjalasta evakkoon joutuneista sukulaisista. Oli siinä nuorelle äidille kantamista ihan tarpeeksi, mutta onneksi minä olin tyttö.
Luulen jakaneeni äitini huolitaakkaa jo heti syntymästäni lähtien. Poika oli vilkas ja yhtä aikaa joka paikassa, mutta minä olin kiltti ja hiljainen. Nukuin vauvana kuin aikuinen, äidin kertoman mukaan.
Olin niin huolellinen, että puhdistin lumenkin joka askeleella kengän päältä. Piti pysyä siistinä, eikä aiheuttaa äidille harmia. Näin pikkuhiljaa huolenkantajan taakka asettui selkääni.
Alakouluikäisenä hoitelin pikkusiskoa ja viiden vuoden päästä toistakin siskoa. Sain äidiltä kehuja, kun olin niin luotettava siskojen hoitaja. Veli kuului juosseen jo kolmannella pihalla, jos hän jäi pikkuisia vahtimaan.
Koulussa selvisin hyvin, kun istuin hiljaa ja kirjoitin himmeää.
Tänään, kun olemme puolison kanssa kasvattaneet kolme tytärtämme keski-ikäisiksi naisiksi ja äideiksi sekä ihastelleet viiden lastenlapsen varttumista lähes teini-ikään, olen edelleen huolissani. Avioliittomme täyttää joulukuussa 55 vuotta, ikää on tullut lisää samaa vauhtia. Vanhuus pyrkii muistuttamaan tulostaan ja taas huolestuttaa. Miten pitkään selviämme kahdestaan arjen asioissa.
Puoliso sanoo, älä huolehdi. Mutta eihän hän ymmärrä, että minä olen kohtuhuolestunut, eikä siitä enää pääse irti.
Olen aivan varma, että tämän maan isovanhemmissa täytyy olla joku toinenkin, joka on samaan tapaan huolestunut jo ennen syntymäänsä. Olivat ne sotavuodet sen verran vaikeita meidän vanhemmillemme.
Kirsikkana huolikakussa on tämä viheliäinen virus, joka ei aiokaan jättää ihmiskuntaa rauhaan ja huolettomuuteen.
Vietimme maalla parhaan kesän ikinä ja nyt opettelemme elämään hiljaisessa eristyksessä kaupunkikodissa. Yritämme olla huolehtimatta niistä asioista mille emme mitään voi ja tarttua iloisella mielellä sellaisiin asioihin, joihin voimme vaikuttaa.
Ehkä kohtuhuolikin aikanaan hellittää.
Pientä puhetta koronakaranteenista 