Olen saanut usean vuoden ajan pitää yhtä sotaveteraania omana hoivamumminani. Olen käynyt tervehtimässä häntä säännöllisesti joka viikko ja olemme tulleet vuosien myötä hyviksi ystäviksi.
Vuosien saatossa, kun muisti on alkanut tämän päivän asioissa pettää, hän on alkanut kertoa yhä enemmän ja enemmän sotakokemuksistaan: siitä, kuinka hän nuorena kaksikymppisenä tyttönä sai kutsun lähteä neljännen divisioonan mukana sotasairaalaan aivan eturintaman taakse. Se oli sairaala, johon jätettiin ne haavoittuneet, joita ei voitu heti kuljettaa kotirintaman sairaaloihin. Ensiapu piti antaa heti. Se apu oli usein jalan tai käden amputointi. Näitä käsiä ja jalkoja nuori lotta-tyttö joutui kannattelemaan, kun kirurgi teki työtään. Nyt tämä kaikki palautuu elävästi mieleen.
Olen oppinut paljon hänen kertomuksistaan. Oppinut siitä, mitä on, kun nuoret ihmiset joutuivat aivan liian varhaisessa iässä sidotuiksi sotaan. Elämä oli koko ajan sairaalan sisällä. Ulkopuolelle sai mennä vain turvamiehen matkassa, aina oli oltava varuillaan. Aina oli oltava valmiina palvelukseen, kun uusi kuorma haavoittuneita tuli. Nukkumaan piti oppia silloin, kuin siihen oli mahdollisuus.
Viime vuosina meillä on kuulutettu sanomaa: ”Kyllä veteraanit hoidetaan”. Olen joutunut viime kuukausien aikana kyselemään, mitä se oikeasti tarkoittaa. Ainoa saamani vastaus on ollut, että veteraanit saavat viikon kuntoutuksen kerran vuodessa. Entäs sitten, kun veteraani ei enää jaksa lähteä edes kuntoutukseen, kenties toiselle paikkakunnalle? Muisti alkaa mennä, kuka hoitaa arkipäivän asiat, jos omaiset ovat kaukana? Tulee öisiä kaatumisia, kuka auttaa?
Vain tekniikkaa on tarjolla: tarjotaan turvaranneketta, kaatumisvyötä, sähkölukkoa oveen, ruokinta-automaattia. Vaipanvaihtoautomaatti enää puuttuu. Ja ihminen rinnalle: ihmisen puute lienee suurin ongelma.
Hoivamummini, tämä aito sotaveteraani, on asunut veteraaneille aikoinaan rakennetussa talossa. Talossa, jossa hoitoa saa sitä tarvitessaan ja silloin, kun sitä osaa pyytää. Ihmisen, joka on tullut toimeen omin avuin reippaasti yli 90 vuotta, on vaikea nöyrtyä avun tarvitsijaksi. Kun muisti alkaa kadota, on entistä vaikeampi saada ja ottaa vastaan oikeanlaista apua. Lähiomaiset ovat kaukana ja me ystävät emme ole osanneet tarttua tarpeeksi napakasti asioihin. Alkoi tulla öisiä kaatumisia aivan liian tiheään. Yöpartio löysi hoivamummin verisenä talon käytävältä ja lähetti päivystyspoliklinikalle. Saattajaa ei koskaan etsitty mukaan. Taitaa olla ihan maan tapa, että mummot ja papat pannaan ambulanssiin ja menoksi. Sellaiset ovat omat kokemukseni äitini kyydityksistä Pohjanmaalla.
Nyt hoivamummini, tämä urhea sotaveteraani, on kaatunut parin kuukauden aikana ensin kolme kertaa kotona yöaikaan kenenkään tietämättä. Sitten kaksi kertaa ensivasteen osastolla sairaalassa ja viimeksi naapuripitäjän vuodeosastolla – osastolla, jossa on yöhoitaja paikalla. Sieltä hänet kiidätettiin taas kerran päivystykseen. Tässä kohtaa pääsin seuraamaan, mitä päivä päivystyksen käytävällä voi olla.
Mummi oli tuotu ensiavun levottomalle käytävälle joskus aamun tunteina. Menin lähiomaisen pyynnöstä paikalle noin klo 13. Juttelin mummin kanssa, hän tunsi minut heti ihan sukunimeä myöten. Hän oli väsynyt, piti melkein koko ajan silmiään kiinni ja usein silitteli päätään ja sanoi, että miten tuo pää on noin kipeä. Jos kysyin, onko pää kipeä, hän vastasi kuitenkin heti: ” ei ole”. Tunti kului ja joku huonosuomilääkäri tuli kuuntelemaan keuhkot. Verikokeet oli jo aiemmin otettu ja nyt lääkäri totesi, että tulehdusarvot ovat korkeat. Lääkäri poistui työhuoneeseensa. Seuraavan tunnin aikana kaksikin hoitajaa kävi kovaäänisesti selittämässä, että hoivamummini palaa takaisin naapuripitäjän vuodeosastolle, koska paikka on siellä. He vastasivat kysymykseen, jota kukaan ei ollut edes tehnyt. Eihän minulla, ystävänä, ollut edes mahdollista kysyä mitään hoitoon liittyvää. Omaisiin pidin yhteyttä tekstiviestein.
Seuraavan tunnin aikana mummi tuntui nukkuvan, ilmeisesti tajunnan taso alkoi laskea. Seisoin edelleen sängyn vierellä. Aloin valmistella pois lähtöä, lauloin mummin korvaan laulun ”Sydämellä Jeesuksen” ja siunasin hänet Herran siunauksella. Hoitaja tuli ja kertoi, että kirurgi vielä katsoo ja sitten, jos ei mitään erikoista löydy, mummi siirtyy sinne entiselle petipaikalleen naapuripitäjään. Kysyin, että meneekö kauan, ja sain vastauksen, että kirurgilla on vielä muutamia potilaita. Kello oli 15.00 ja minä lähdin kävelemään kotiin.
Kello 18.30 lähiomainen laittoi minulle tekstiviestin: ”Aivoverenvuoto löytynyt. Mummi lähti ambulanssilla tänne Töölön sairaalaan.” Seuraava viesti tuli 0.06: ”Mummin leikkaus onnistui. Verenvuoto oli tihkuvaa ja pidempiaikaista, kookas hyytymä, noin kolmen viikon takaa.” Jään kysymään ja ihmettelemään, kuinka tämä voi olla mahdollista. Rakas veteraanini oli ollut päivystyksessä lyhyen ajan sisällä ainakin kolme kertaa ja kerran Novallakin. Eikö kukaan voinut nähdä, että hän olisi tarvinnut apua heti eikä viikkojen päästä.
Lopputuloksen kannalta ei liene väliä, kuinka mikäkin vaiva löytyy, vai löytyykö ollenkaan, mutta onhan meillä jonkinlainen vastuu ihmisen ihmisarvoisesta kohtelusta. Sekavaa mummoa on helppo heitellä paikasta toiseen. Ottaako kukaan oikeasti vastuuta, huomaako kukaan, että siinä on elävä ihminen kaikessa hauraudessaan.
Nyt hoivaveteraanini on palautettu keskussairaalaan. Paljon ei ole enää tehtävissä, hän nukkuu eikä kontaktia juuri saada. On tullut iltahuudon aika.
Lähiomaiset aloittivat mummin kodin tyhjentämisen, että mahdollisesti seuraava veteraani saisi arvoisensa asunnon heille rakennetusta talosta. Kuinka ollakaan pesukoneessa oli se päiväpeitto, joka oli tahriintunut vereen viimeisessä kaatumisessa, melkein kolme viikkoa sitten. Peitto oli pyörinyt aikansa koneessa, tullut varmaan puhtaaksikin, mutta unohtunut sitten märkänä koneeseen. Unohtunut, niin kuin omistajansakin, ikävä kyllä.
Kysyn taas mitä oikeasti tarkoitetaan sanoilla, kyllä veteraanit hoidetaan.
Leena Auranen
Pientä puhetta koronakaranteenista 