Huippuhetkiä

Jos arki olikin yhtä menemistä ja tekemistä, oli elämässä toki huippuhetkiäkin. Yksi niistä oli koko perhekunnan viikonloppumatka Roomaan juhlimaan Arton 60 vuotispäivää joulukuussa 2001. Yllättävän nopeasti oli kymmenen vuotta taittunut ja taas oli juhlan aika.     Kaikki tyttäret sekä umpi- ja avovävyt olivat mukana viikonlopun kestäneellä matkalla. Saimme pienen välähdyksen upeasta, ikuisesta Roomasta, jonne kerrotaan kakkien teiden vievän.

Perjantaina osallistuimme kiertoajelulle, joka vei meidät Pietarinkirkon ja Villa Lanten kautta Colosseumiin. Pietarinkirkossa näimme sen oven, joka avataan aina 25 vuoden välein. Jokainen, joka silloin kulkee ovesta saa kaikki syntinsä anteeksi. En enää muista oliko ovi auki koko vuoden kerrallaan vai lyhyemmän ajan. Onneksi meillä luterilaisilla on vähän suorempi yhteys Jeesukseen ja syntien anteeksisaamiseen.

Illalla osallistuimme Tenori-iltaan, joka sisälsi yli kaksi tuntia kestävän illallisen sekä tenorien ja sopraanojen esittämiä aarioita ja napolilaisia lauluja ruokailun lomassa. Se oli mahtava ilta ja vielä mahtavammaksi tuli, kun solistit saivat tietää, että paikalla oli syntymäpäiväsankari. Sankari kutsuttiin lavalle kuuntelemaan ja osallistumaan. Laulusta ei ollut tulla loppua ollenkaan. Illallisen hinta oli 60 000, onneksi liiroja eikä vielä euroja.

Lauantaina satoi koko päivän. Siitä huolimatta kuljimme kaupungilla ja ihastelimme joulutorilla tarjolla olevia jouluseimen henkilöhahmoja ja muita varusteita. Suomen joulutoreilta löytyy tuskin mitään Raamatun jouluun liittyvää, mutta täältä löytyi. Matkamuistoiksi tuli monenlaisia aiheeseen liittyviä koristeita.

Näiden huippuhetkien kantamana jaksoimme tehdä arkityötämme paremmin, ainakin luulen niin. Erityisen tärkeää oli saada olla omien lasten ja heidän puolisoidensa kanssa. Lastenlapsia ei silloin ollut, se ilo oli vielä kokematta.

 

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

Helteiset kesäjuhlat

Jos vuosi 2000 oli ollut työntäyteinen, ei seuraava vuosi ollut yhtään sen rauhallisempi. Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä oli vuorossa Jyväskylän kodin siunaus. Ystäväpappi Jarmo vertasi siunauspuheessaan kotiamme Raamatun Betanian kotiin. Ehkä siinä jotain yhtäläisyyksiä olikin. Pienen ystäväjoukon voimin pullakahvin saattelemana koti tuli siunatuksi.

Kevättalvi kului Lappeenrannan Kansanlähetyspäivien valmistelun merkeissä. Arto oli luvannut hoitaa päivien järjestämisen ja yhdessä meidät oli määrätty juontamaan tilaisuudet. Nämä kaikki velvoitteet tarkoittivat sitä, että Arto kävi kevään aikana useita kertoja Lappeenrannassa ja kesäkuussa hän muutti asuntovaunuineen Huhtiniemen leirintäalueelle pari kilometriä Lappeenrannan keskustasta. Näin elimme kahdessa eri paikassa.

Kävin muutamana viikonloppuna siivoilemassa asuntovaunua ja tutustumassa puolison omaan kotiin. Etuteltan lattian läpi alkoi kasvaa vihreä ruoho ja telttaan tunkeutuneet kotiloetanat piti hävittää. Muuten poikamiesboksi oli vallan tehokas.
Juhannuksen jälkeen minäkin jäin asumaan asuntovaunuun. Koti oli nyt siinä. Elimme kovin kesäisissä olosuhteissa. Suihkut ja vessat olivat alueen yleisissä tiloissa ja pyykille poljin pyörällä Ykköstytön kotiin. Pyöräilyä tuli harrastettua toista sataa kilometriä sen kesän aikana.
Heinäkuun alussa alkoivat valtavat helteet. Paahtavaa hellettä riitti koko juhlaviikonlopun ajaksi ja pitkään sen jälkeen.

Kansanlähetyspäivät vietettiin heinäkuun ensimmäisenä ehjänä viikonloppuna. Väkeä tuli juhlille useita tuhansia ja tunnelma oli mukava, tosin meille kovin kiireinen. Perjantai-illan avajaistilaisuudessa meidät Arton kanssa esiteltiin juhlaväelle. Hoidimme juontoja vuorotellen ja pidimme huolta tuhansista pikkuasioista. Uskon, että selvisimme kunnialla kaikesta.

Sunnuntaiaamuna ennen jumalanpalvelusta menin katsomaan, että juhlateltassa on kaikki kunnossa. Kuinka ollakaan kaikkialla oli tyhjiä pulloja, lattiat, penkit, tyhjiä pulloja sikin sokin. Säikähdin itsekin ennen kuin huomasin, että vesipullojahan ne olivat. Lauantaina oli ollut koko pitkän päivän ohjelmaa ja pullovettä oli tarjolla joka paikassa, ja ihmisiä kehotettiin juomaan helteen tähden. Oliko ihmekään, että tyhjät pullot miltei valtasivat teltan. Ei siinä muuta, kuin nopeasti keräämään pullot pois. Onneksi siihen hommaan tuli muitakin ja ennen kuin yleisö tuli telttaan, kaikki oli siistiä. Juhlajumalanpalvelus voi alkaa.

Juhlien jälkeen meni vielä muutama päivä jälkitöissä ja sitten kokosimme etutelttamme, laitoimme vaunun auton koukkuun ja polkupyörät omaan telineeseensä, kesäloma alkoi.

 

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

 

Joulu 2000 Puhoksessa

Jyväskylän uudessa kodissa jouluun valmistautuminen jännitti aika tavalla. Tähän mennessä kaikki tyttäret puolisoineen olivat olleet lähietäisyydellä, nyt oli toisin. Nuorin tytöistä teki tilanteemme helpoksi, kun kutsui meidät opiskelijakotiinsa Kiteen Puhokseen. Voi hyvänen aika, pitäisikö sanoa Puhokselle vai Puhokseen ja vastaavasti Puhoksessa tai Puhoksella. Joka tapauksessa otimme kutsun ilolla vastaan ja lähdimme aaton aattona hyvissä ajoin liikkeelle.

Perille päästyämme meitä odotti innokkaasti hyppivä ja haukkuva lapinkoira Laku sekä tytär ja vävy. Päiväkahvi oli katettuna ja siinä istuessamme suunnittelimme tulevaa ohjelmaa. Heidän kotinsa oli elintarvikekaupan yläkerrassa ja talossa asui myös kauppias perheineen. Päätimme saunoa samana iltana, että talonväki voisi saunoa aattona.
Saunan jälkeen piti vielä aloittaa imelletyn perunalaatikon esivalmistelut. Nuorimmainen oli päättänyt opetella perinteisen laatikon valmistamisen nyt, kun äiti oli paikalla. Olin siitä äärettömän iloinen
Kuusi oli koristeltu jo edellisenä iltana ja lahjalaatikko oli kutsuvasti kuusen juurella. Ei se laatikko juuri muita kutsunut kuin Lakua, joka haisteli ahnaasti omien pakettiensa herkullisia tuoksuja.

Aattoaamuna pukeuduin heti aamusta ”pyhämekkoon” ja aloittelin tyttären kanssa ruokien valmistelun. Kinkun kuorruttaminen ja joulupuuron keittäminen jäivät huolekseni. Molemmat tehtävät onnistuivat hyvin. Katoimme joulupuuropöydän yhdeksitoista niin, että ehdimme hyvin katsomaan TV:stä joulurauhan julistusta. Se perinne tuli minun lapsuudenkodistani, tosin tietysti radiosta kuultuna silloin.

Päiväkahvin jälkeen laitoimme imellyksen uuniin, sen piti ehtiä muhia miedossa uunissa vaaditut kolme tuntia. Samalla aloitimme joulupöydän kattamisen. Laitoimme Nuorimmaisen kanssa pöydän niin kauniiksi kuin suinkin osasimme ja kaunis siitä tulikin. Tarjolla oli rosollia, italian salaattia, kaalisalaattia, lasimestarin silliä, graavilohta, kinkkua, imellettyä perunalaatikkoa, lanttu- ja porkkanalaatikkoa, herneitä, pikkuporkkanoita, karjalanpiirakoita, munavoita ja kotikaljaa. Jälkiruuaksi olimme valmistaneet tuoremarjahyytelön. Sovimme, että kukin saa syödä mitä haluaa ja siinä järjestyksessä kuin haluaa. Sopimuksemme toimi oikein hyvin ja niin saimme aikaa kulutetuksi ruokapöydän ääressä reilut 45 minuuttia.

Tiskasimme astiat yhdessä ja siistimme keittiön. Sen jälkeen oli vuorossa jouluhartaus. Aloitimme tutulla jouluvirrellä ja Arto luki jouluevankeliumin. Minä halusin vielä laulettavan laulun – on äiti laittanut kystä kyllä. Juuri tuo kohta laulussa, kun maas on hanki, oli lapsuudesta lähtien koskettanut minua. Laulettiin ja Tyttö luki vielä rukouksen Kauneimmat joululaulut -vihkosesta. Tämän jälkeen vasta pääsimme lahjakorin kimppuun. Korista paljastui mukavia asioita jokaiselle vuoron perään. Otimme myös valokuvia, joita sitten myöhemmin laitoimme netin välityksellä koko suvun katsottavaksi.

Jouluaaton viettäminen ei suinkaan vielä ollut ohi. Iltakahvit juotuamme varustauduimme hautausmaalle ja yökirkkoon. Vietyämme kynttilät Kiteen hautausmaalle, jatkoimme matkaa kohti Venäjän rajaa lähes 40 kilometrin matkan. Luminen pilkkopimeä metsä oli kaunis auton valoissa. Hyvin lähellä rajavyöhykettä, tulimme tienviitalle, jossa luki Valkeavaaran rukoushuone. Ulkotulet valaisivat rukoushuoneeseen vievää polkua. Vieressä oli hautausmaa täynnään kynttilänvaloa.

Pienessä hirsikirkossa oli jo useita ihmisisä ja koko ajan tuli lisää sanankuulijoita purevasta pakkasesta. Kello 23 alkoi hartaus musiikkiesityksellä ja tutulla jouluvirrellä. Seurakunnan pastori piti puheen ja asiaan kuuluvat liturgiat, vielä kaksinlaulua ja yhteistä virren veisuuta ja niin hartaus päättyi. Jeesuslapsi oli syntynyt taas kerran. Kiitollisin mielin palasimme pimeässä jouluyössä Puhokselle.

Upean, perinteisen joulunvieton kruunasi tyttären järjestämä hevosajelu Tapanin päivänä. Pakkanen oli tosi kireä, mutta päätimme kuitenkin lähteä hevoskyytiin. Edellisestä rekiajelusta olikin minun kohdallani kulunut yli 40 vuotta. Tämän joulun myötä siirtyi imelletyn perunalaatikon teko seuraavan sukupolven vastuulle. Tehtäväni oli suoritettu.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Hollannissa

Pienessä Kahdenvarpusen häkissämme kävi myös paljon vieraita. Omat tyttäret tietysti ensimmäisinä ja sitten äidit ja anopit, sisarukset ja kummilapset sekä useita Lappeenrannan ystäviä. Minulle oli ilo palvella rakkaita ystäviä ja omaisia samoin kuin puhujavieraitakin. Yleensä, kun vieras saarnamies saapui, kutsuimme hänet meille syömään. Yövieraita puhujien joukossa oli enää harvemmin. Eikä meillä ollut tarjota yöpyjille kuin lattiapaikka Arton työhuoneessa, mutta monelle vieraalle se paikka kelpasi.

Nuorin tyttäristämme opiskeli sinä syksynä Kiteellä valmistuakseen agrologiksi samoin kuin hänen sulhasensa. Heillä alkoi syksyllä kolmen kuukauden opiskelujakso hollantilaisessa pikkukaupungissa nimeltään Hertogenbosch.

Kävimme saattelemassa lähtijät Helsinki-Vantaan lentokentälle ja samalla tapasimme tulevan vävyn vanhemmat ensi kertaa virallisesti. Söimme lentokentän ravintolassa hienomman jälkeen ja vaihdoimme muutaman kankean sanan. Hetkessä oli läsnä omat jännitysmomenttinsa niin kuin lähtemisessäkin. Äidin huolet ovat aina samat, ensin painavat syliä, sitten sydäntä. Nuoret lupasivat pitää huolta toinen toisestaan ja niin vilkutimme heidät matkaan. Olimme jo aiemmin sopineet, että esikoinen ja minä matkustamme katsomaan heitä jonain viikonloppuna. Niin teimmekin.

Lokakuisena keskiviikkona lensimme Amsterdamiin Schipholin lentokentälle ja sieltä junalla vajaan tunnin matka Hertogenboschiin. Nuoret asuivat pienen, kapean talon yläkerrassa. Pikkiriikkiseen keittiön ja huoneen asuntoon nousivat kapeaakin kapeammat portaat. Huoneistosta oli vielä pienemmät portaat vinttiin, jossa me vieraat saimme nukkua. Asuinpaikka oli aika mielenkiintoinen. Alakerrasta isäntäväen tiloista, nousi toisinaan poltetun saunavihdan hajua, se oli siinä maassa sallittua.

Kaupunki oli pieni ja hiljainen. Rakennukset oli rakennettu aivan jalkakäytävän reunalle, joten vallan hyvin olisi voinut katsoa sisälle, vaikka kuinka moneen olohuoneeseen. Ajoradan ja jalkakäytävän välissä kulki selkeästi merkitty pyörätie. Pyöräilijöitä oli todella paljon.

Niinpä mekin saimme toisilta opiskelijoilta lainaksi, pientä maksua vastaan tietysti, polkupyörät. Oli mukava huristella tutustumaan ympäristöön ihanan tasaisia teitä pitkin. Päivisin, kun nuoripari oli koulussaan, ajelimme Ykköstytön kanssa mielenkiintoisissa paikoissa. Yksi koskettava paikka oli entisestä keskitysleiristä museoitu muistopaikka. Viivyimme siellä pitkään ja ihmettelimme. Pistäydyimme myös Amsterdamissa, näimme Anne Frankin kotitalon, sisään emme päässeet. Olin hyvin nuorena nähnyt teatterissa näytelmän, Anne Frankin päiväkirja ja sen tapahtumat jäivät minulle ikuisesti mieleen. Siksi oli tärkeää nähdä edes rakennus, missä kaikki oli tapahtunut.

Sunnuntaina ajelimme koko porukalla keskikaupungille ja siellä oli aivan hiljaista. Ainoa auki ollut paikka oli valtavan suuri kirkko. Sellaista sunnuntairauhaa kaipaan tänne Suomeen, vaikka tuskin Hertogenboschikaan on enää yhtä hiljainen sunnuntaisin.

Neljä päivää kului kuin siivillä. Maanantaiaamuna varhain tuli kotiinlähdön aika. Paikkakuntalaisilla oli työhön menon paineet, joten juna lentokentän suuntaan oli aivan täynnä. Niin täynnä, että ei tarvinnut pitää mistään kiinni, kun ihmiset tukeutuivat toinen toiseensa. Enpä ollut ennen kokenut sellaista tungosta. Toisaalta se oli hiukan ahdistavakin kokemus, vähän pelottavakin. Seisot vaan siinä liikuntakyvyttömänä ihmisten puristaessa joka suunnalta. Sekin pelotti, että lähteekö matkalaukkumme jonkun vieraan ihmisen matkaan. Ei lähtenyt, selvisimme hyvin lentokentälle ja sieltä kotiin mieli täynnä mukavia muistoja.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…