Tehyä tekemässä

Olin ollut monia vuosia Kajaanin Lastenhoitajayhdistyksen sihteerinä.  Järjestötoiminnassa puuhailu oli ihan mieluisaa tekemistä. Pitkään oli puhuttu terveydenhuoltoalan yhteisen ammattiliiton perustamisesta. Tiiviiden neuvottelujen tuloksena kuusi TVK:laista terveydenhuoltoalan ammattijärjestöä yhdistyi 7. kesäkuuta 1982. Puheenjohtajaksi tuli Sairaanhoitajaliiton silloinen puheenjohtaja Toini Nousiainen. Tokihan yhteistyötä näiden ammattiliittojen kesken oli tehty jo 1960-luvulta alkaen. Uskottiin, että naisten ääni tulisi paremmin kuulluksi ison liiton voimin.

Monenlaisen pyörityksen jälkeen tulin valituksi Tehyn ensimmäiseen hallitukseen. Työmarkkinatouhu oli minulle aivan uutta ja ihmeellistä. Kokouksia ja kursseja oli tuhka tiehään. Työnantaja myönsi virkavapaata, mutta aina ei saatu sijaista. Ei ollut mukava lähteä, kun tiesi, että työkaverit joutuvat sillä aikaa lujille. Kotona yritin hoitaa lasten asiat aina ennen kuin lähdin. Puoliso ei koskaan kieltänyt minua lähtemästä, mutta ei juurikaan karsinut omia menojaan minun tähteni.

Vuoden 1983 tehyläisten lakon loppukahinoissa oli niin kiire, että piti lentää kahtena päivänä peräkkäin Kajaanista Helsinkiin hallituksen kokoukseen. Kerran risteilimme Helsingistä Tukholmaan ja istuimme koko päivän kokoustamassa laivassa. Tukholmaa ei ehditty katsoa. Saariselän kokouksessa kaunis talvi näkyi vain ikkunasta.  Kokousten jälkeen oli aina yhteinen illallinen ja muuta iltaohjelmaa, mutta ne olivat minulle vähän vaikeita. En ollut oppinut käyttämään alkoholia, enkä halunnut sitä oppiakaan. Jostain syystä, ilman minun pyyntöäni, minulle alettiin tilaisuuksissa tarjoilla alkoholitonta juotavaa. Aterian jälkeen menin hotellihuoneeseen, tanssi ja muu meno ei innostanut. Enhän edes osaa tanssia.

Paikallisella tasolla oli pitkään eri ammattiryhmien välistä nokittelua. Sain melkoisen kylmän suihkun silloiselta Sairaanhoitajayhdistyksen puheenjohtajalta. Tuntuu vieläkin pahalta. No, olihan se ymmärrettävää, kun Tehyn ensimmäiseen hallitukseen tuli Kainuusta lastenhoitaja, eikä sairaanhoitaja.

Yhä edelleen olen Tehyn seniorijäsen ja luen Tehy-lehteä. Aina nähdessäni järjestön logon, muistan, että sain olla sitä suunnittelemassa ja hyväksymässä. Siinähän on kuvattuna auttavat kädet, toisin päin käännettynä, väsyneet jalat.
Terveydenhoitohenkilökunta tuntee omakseen ne molemmat, vuoron perään.

 

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Syntymäpäiviä

Olin avioliiton alusta pitäen opettanut perheeni siihen, että nimi- ja syntymäpäiväaamuksi leivoin sankarille täytekakun. Kakkujen tekoa riitti vuodessa ainakin kahdeksan kakun verran. Omina merkkipäivinäni ei kakkuja näkynyt. Leipomukseni olivat aika vaatimattomia, mutta koristeltuja kuitenkin. Vasta, kun tytöt alkoivat viettää omia synttärijuhlia, tuli kakkuihin enemmän mallia ja muotoja, oli matoa, muumia, lumiukkoa ja milloin mitäkin. Ei kuitenkaan mitään niin hienoa kuin tämän ajan täytekakut. Tyttöjen syntymäpäivätkin olivat vaatimattomia lasten juhlia. Aina järjestimme jotain ohjelmaa, jonka tekemiseen tytöt ottivat osaa taitojensa mukaan.

Nuorimman ollessa jo 10 vuotias, ajattelin lopettaa kakkujen teon. Kuitenkin syntymäpäivää edeltävänä iltana tekaisin kakun ja koristelin sen eri värisillä pölysokerikuorrutteilla. Olin varmaan kirjoittanut jotain kakun päälle ja piirtänyt kuvia.  Aamulla herättelimme tytön laululla ja saman tien hän tokaisi: ”Menen katsomaan millaisen kakun äiti on tehnyt”, ja juoksi keittiöön. Onneksi pöydällä oli kakku. Voin vain kuvitella kuinka suuri pettymys olisi ollut, jos en olisi sitä tehnyt.

Lasten kastejuhlien jälkeen ei ollut mitään suurempia perhejuhlia ennen kuin Arto täytti 40 vuotta. Sovimme silloin, että hän voisi kutsua kaksi parasta poikakaveriaan puolisoineen meille. Oli siis odotettavissa neljä vierasta, yksi pariskunta Kalajoelta, toinen Kajaanista. Suunnittelimme yhdessä hienon ruokalistan käyttäen joitain Ranskan kielen sanoja ravintolamaailmasta. Aluksi tarjottiin tietenkin onnittelumalja ja sen jälkeen syötiin. Surullista kyllä, en yhtään muista mitä ruokalistalla oli ja mitä tarjosimme. Jälkiruuan muistan, koska se onnistui täydellisesti. Se oli uunijäätelö. Kaunis, sininen liekki paloi munankuoren puolikkaassa uunista otetun jäätelön päällä. Alkoholia ei meillä tarjottu, olikohan oluttakaan. Aterian jälkeen vieraat saunotettiin ja sitten oli vielä jotain iltapalaa ja kahvia. Tämän juhlan jälkeen meni taas useita vuosia ilman perhejuhlia, mutta sitten kun tyttäret tulivat kukin vuorollaan rippikouluikään, alkoi varsinainen juhlaruuhka.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Kainuulainen pyöräilygeeni

Kajaanin kaupunki alkoi rakennuttaa asuntoalueellemme, Variskankaalle, uutta, isoa päiväkotia. Minua tietysti kiinnosti mahdollinen työpaikka aivan kotikulmilla, matkaa oli noin 300 metriä. Kolmostyttö oli myös kasvanut esikouluikäiseksi, joten hänellekin päiväkotipaikka olisi tarpeen ennen koulun aloittamista. Talossa tuli olemaan kaksi kokopäivä- ja yksi puolipäiväryhmä. Silloin ei vielä puhuttu esikoulusta, vaikka toiminta tähtäsikin kouluvalmiuden lisäämiseen.
Pitkin talvea seurasin päiväkodin valmistumista ja unelmoin työstä isompien lasten parissa. Alle kolmivuotiaiden ja vauvojen kanssa työpäivä oli aika raskas ja selkälihaksia kysyvä. Parin kilometrin työmatka lisäsi takkaa, vallankin talviaikaan.

Kajaanilaiset olivat silloin ja ovat kai edelleenkin mahdottoman kovia pyöräilijöitä. Oli sää mikä tahansa, kesä tai talvi, he kulkevat aina polkien. Pyyhkäisevät vain kuuran satulan päältä hihallaan ja sitten polkemaan.

Eräänä syksynä minäkin päätin jatkaa työmatkapyöräilyä läpi talven.
Tuli ensimmäiset lumet ja minä poljin reippaasti työpaikalle, hyvin sujui. Seuraavana aamuna oli suojasää ja lumi pakkautui pyörän lokasuojan alle tiukasti. No, pääsin hitaasti työpaikalle ja jätin pyörän telineeseen. Illalla viiden jälkeen kotiin lähtiessäni otin pyörän paikaltaan. Kuinka ollakaan, pakkanen oli kiristynyt, kaikki aamuinen märkä lumi oli jäätynyt lokasuojan alle.  Pyörät eivät aikoneetkaan lähteä pyörimään. Palautin rakkineen telineeseen takaisin, potkaisin sitä vihaisesti ja kävelin kotiin.
Siihen loppuivat minun talvipyöräilyni. Totesin, että ”junan tuomana” kainuulaisena minulla ei ole talvipyöräilygeeniä.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

Uusi alku

 Sunnuntaiksi olin tapani mukaan laittanut hyvää ruokaa ja perhe istui tyytyväisenä pöytään syömään. Tiesin, että syyspäivien päätöstilaisuus alkaa klo 13. En kuitenkaan uskaltanut mainita puolisolle siitä. Arvelin, että hän ei halua minun menevän sinne.
Ruokailun jälkeen siistimme Arton kanssa yhdessä keittiötä ja laittelimme astioita tiskikoneeseen. Jostain kumman syystä Arto sanoi äkkiä: ”Voin minä viedä sinut sinne.” Eikä siitä sen enempää keskusteltu. Kello oli jo kulkenut kauan sitten kolmentoista ohi, mutta minä sieppasin takin selkääni ja lähdettiin.

Tullessani seurapaikalle, oli väki jo työntymässä ulospäin. Minä menin sisään ja kysyin toimiston hoitajalta: ”Voinko puhua jonkun kanssa?” ”Kumman kanssa, Matin vai Reijon?” ”Vaikka Matin”, vastasin minä. Toimistosihteeri varmaan näki, että minulla oli suuri hätä. Olin ottanut hiljattain permanentin ja pessyt hiukseni kirkkoillan jälkeen saunassa, mutta en ollut laittanut tukkaani mitenkään. Olin varmaan kuin valkotukkainen, pörröinen peikko. En muista minkälaiset jalkineet minulla oli, mutta tuntui siltä kuin jalassani olisi olleet suuret, raskaat kumisaappaat. Niin ahtaalla olin. Ajattelin, että vieköön mies lapset, tiilitalon ja Volvon, minun täytyy saada varmuus taivaspaikasta.
Siinä sitten istuin Matin vieressä kyselemässä: ”Vieläkö minä saan tulla takaisin?” Kerroin suurimmat huoleni, avioeron pelkoni ja muuta. Sitten sain kuulla, että minä saan palata takaisin Jumalan lapseksi. Matti rukoili minun ja rakkaitteni puolesta ja asia oli sillä selvä.
Sisälläni kupli ilo, mutta ulospäin ei näkynyt varmasti mitään.

Seuratupa oli tyhjentynyt. Syyspäivät olivat päättyneet minun kohdaltani erittäin hyvin. En oikein tiennyt miten pääsisin kotiin takaisin, ehkä joudun kävelemään. Astuin ulos rukoushuoneesta ja eikös meidän Volvo ajanut siihen juuri kuin tilattuna. Itse asiassa Arto oli koko sen puolituntisen ajellut ympäri kaupungin keskustaa odottaen minua. Hyppäsin kyytiin, sanaakaan ei sanottu. Kotona keittiössä Arto halasi minua lämpimästi, se oli merkki siitä, että avioeroa ei tule.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

Sana koskettaa

Kansanlähetys on yksi kirkon virallisista lähetysjärjestöistä, kuuluen niin sanottuun viidenteen herätysliikkeeseen. Järjestö tekee sekä sisä- että ulkolähetystyötä. Tällä hetkellä Kansanlähetyksellä on 63 lähetystyöntekijää, jotka työskentelevät 16 eri maassa. Lähetys oli tullut minulle tutuksi Lempäälän seurakunnan tyttöjen lähetyskerhossa jo 1950-luvulla ja siksi oli luontevaa sujahtaa lähetysjärjestöön.

Sunnuntai sunnuntain jälkeen istuin Lahja-tädin kanssa seuratuvassa. Koskaan en uskaltanut jäädä puhujien juttusille, vaikka he puhuivat aina juuri minun asioistani. Pelkäsin, että uskoontuloni saattaisi rikkoa avioliittomme. Joutuisin ehkä luopumaan tiilitalosta, Volvosta ja ihanista lapsista. Eräänä sunnuntaina tuo kolehdinkerääjä mies sattui istumaan vieressäni ja kysyi: ”Mitä kuuluu?” Minulle tuo kysymys oli tärkeä, koska se osoitti välittämistä. Taisin siinä kertoa jotain täystyöllisistä kotioloistani ja menevästä puolisostani. Luultavasti kaikki siellä seuratuvassa tiesivät kuka minä olin ja mikä oli minun ongelmani. Siitä huolimatta kukaan ei millään tavalla painostanut tai vaatinut tekemään uskon ratkaisua.

Syyskuussa 1980 Kansanlähetyksellä pidettiin syyspäivät, joiden teemana oli Uuden testamentin puolelta Apostolien teoista sanat; ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut.” (Apt.16:31) Päivät kestivät perjantaista sunnuntaihin ja ne pidettiin Kajaanin kirkossa. Minun teki kovasti mieli mennä perjantai-illan kokoukseen, mutta en uskaltanut kertoa halustani puolisolle, joten jäin kotiin. Lauantaina Arto oli koko päivän jossain menossa, mikä tarkoitti sitä, että minä hoidin lapset. Tavalliseen tapaan tein viikonlopun kotityöt, leivoin ja siivosin ja koko ajan oli tosi ahdistava olo. Miten ihmeessä pääsisin illalla kirkkoon. Viiden aikaan istuimme lasten kanssa päivällispöydässä ja yhtäkkiä minä nousin ja lähdin. Lapset jäivät pöytään istumaan ja jatkamaan syömistään, kaikki jäi siihen. Minä tempasin polkupyörän, aikaa oli sen verran, että ehtisin iltatilaisuuden alkuun. Poljin hiki päässä suoraan kirkon pihaan. Siinä sitten ovella ihmettelin, mihin laitan pyörän, hyvä, että en työntänyt kirkkoon sisälle.

Tilaisuus oli juuri alkamassa, kun astuin kirkkoon ja asetuin sivulaivaan vähän pylvään taa piiloon. Taas oli hyviä puheita, ihan minun asioistani puhuivat. Taas laulettiin, Auki nyt on kädet Jeesuksen aivan… Ja taas viimeinen puhuja sanoi, että nyt on mahdollisuus jäädä juttelemaan. Siinä samassa silmänräpäyksessä muistin, että lapset ovat yksin kotona, ruoka pöydässä ja Arto tulee ihan pian kotiin. Ei muuta kuin syöksyin ulos kirkosta ja hyppäsin pyörän selkään. Hiki valui niskasta, kun poljin ylämäkeä Variskankaalle. Lapset leikkivät sovinnossa ja Arto ei onneksi ollut tullut kotiin. Ehdin siistiä keittiön, saunottaa lapset ja laittaa nukkumaan. Kenellekään en kertonut käyneeni kirkossa, mutta ahdistus sisälläni jatkui.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…