Avioliittomme täytti kunniakkaat 50 vuotta. Solmimme liittomme kuusikymmenluvun puolivälissä, jotain uutta ja jännittävää olisi edessä, niin olikin. Kotiseurakunnan rovasti teki ne tarvittavat kysymykset ja julisti meidät vastauksiemme perusteella mieheksi ja vaimoksi, aviopuolisoiksi, Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa. Tuntuu kuin kaikki olisi tapahtunut eilen ja kuitenkin niin mahdottoman kauan sitten.
Yhä edelleen ihmettelen, kuinka tässä näin kävi. Kaikki hyvät periaatteeni oli tullut heitetyksi nurkkaan. En aikonut koskaan mennä vihille ennen kuin molemmilla on ammatti ja työ. Minulla oli molemmat, elämäni miehellä ei ollut edes opiskelupaikkaa tutustuessamme. Toinen periaate oli, että neljä vuotta pitää seurustella, tuskin olimme tunteneet kahta vuotta, kun seisoimme alttarilla ja ihan ilman pakkoa. Olin sujahtanut sutjakasti nyrkin ja hellan väliin.
Ainoastaan täysin itsetunnottomalle ihmiselle on mahdollista sujahtaa sutjakasti nyrkin ja hellan väliin. Mitään muuta mahdollisuutta en tälle kuviolle näe. Pienenkin itsetunnon rippeen omaava yrittää potkia itseään pois tuosta surmanrakosesta. Itsetunnoton ei osaa edes yrittää päästä pälkähästä, kunhan vain potkii suuntaan jos toiseen ja ihmettelee, mikä tässä mättää. Yritän selvittää, kävikö minulle juuri näin ja jos kävi niin miksi.
…jatkuu ensiviikolla tai sitten ei….
Pientä puhetta koronakaranteenista 