Viimeistä viedään

Pientä puhetta nyrkin ja hellan välistä

Olen kirjoittanut Pientä puhetta nyrkin ja hellan välistä kaikkiaan 99 katkelmaa, tämä viimeinen on sadas. Tämän tyylinen tarinointi päättyy tällä erää tähän. On tullut aika tehdä yhteenvetoa kaikesta kokemastani ja kirjoittamastani. Jos hyvin menee, kirjoitan myöhemmin jotain muuta, mutta verkkaisempaan tahtiin. Kiitos Sinulle, joka olet jaksanut seurata matkaani kuluneitten 75 vuoden ajalta.

Sukupolvien ketju
Olen edelleen tukevasti nyrkin ja hellan välissä. Olen kuitenkin oppinut ottamaan tiettyjä vapauksia, vaihtamaan tyyliä, muuttamaan käsityksiäni. Minulla on ollut loistavat oltavat, valtavat mahdollisuudet. Kun vertaan edesmenneiden suvun naisten oloja, niin paljon on tapahtunut muutosta jokaisen sukupolven kohdalla. Jotkut muutokset ovat vieneet parempaan suuntaan, joku asia taas oli ennen paremmin.

Emma-mummoni, isäni äiti, keitteli keitoksensa puuhellalla, johon laitettiin puut päältä päin suoraan kattilan alle. Hellan rinkiä vain vaihdettiin sopivan kokoiseksi eri kattiloille. Puhtaan veden Emma kantoi ämpärillä naapurin kaivosta ja likaisen pikkulan taakse tunkiolle. Saunaa ei Emman mökissä ollut. Hänen piti käydä lapsineen kylpemässä sukulaisten luona. Kun teki mieli kahvia, istui Emma keittiön tuolille kahvimylly polviensa välissä jauhamaan sopivan määrän kahvinpapuja hienoksi. Kahvi maistui erityisen hyvälle, kun hän ryysti tulikuuman juoman suoraan tassilta, sokeritopasta lohkaistu pala tietysti kielen päällä.

Äitini keitteli myös puuhellalla, nyt jo teollisen tuotannon saavutuksella, olisiko ollut Högfors-merkkinen. Oli iso keittolevy, paistinuuni ja toisessa reunassa vesisäiliö veden kuumennusta varten. Sodan jälkeen rakennetussa omakotitalossa kylmä vesi juoksi putkea pitkin keittiöön asti ja likavesi toista putkea likakaivoon. Myöhemmin äiti sai nopean ja kuuman kaasuhellan käyttöönsä, ei tarvinnut hellapuita enää tehdä. Sauna rakennettiin uuden talon lapiopelillä kaivettuun alakertaan. Sinne tuotiin myös ensimmäinen pyykkikone, uutuuttaan hohtava pulsaattorikone, Hoover. Kahvi vapautui vihdoin säännöstelystä ja se jauhettiin kaupassa valmiiksi. Kauppias koputteli myllyä pitkän tovin, ettei grammaakaan kallista ainetta jäänyt koneeseen. Kahvin äiti keitti suuressa kahvipannussa puuhellalla, yhdeksän lusikallista ja rikkikiehautus, yli ei saanut kuohua. Vieraille kahvi keitettiin puhtaaseen veteen, omalle väelle usein entisten porojen päälle.

Itse sain aloittaa keittämiset suoraan sähköhellalla. Kuuma ja kylmä vesi juoksi putkia pitkin sisään ja ulos. Minulla on ollut ilo aloittaa neljässä eri kodissa kokkaaminen aivan uudessa keittiössä. Koneistus on ollut täydellinen. Ensin oli jääkaappi, sitten pyykkikone, pakastearkku, pölyimuri, sähkövatkain, kahvinkeitin, leivänpaahdin, astianpesukone, yleiskone, kylmiö. Mitä kaikkea pitoemäntänä toiminut Emma-mummo olisi näillä lukuisilla koneilla saanut aikaan. Sauna ja takkahuone olivat uuden talon yhteydessä, aivan keittiön vieressä. Kahvin sain ostaa valmiiksi jauhettuna vacuumipakkauksessa, tuoreus oli taattu ja kulloinenkin kahvinkeitin valmisti nautittavan juoman.

Emmalla ei ollut nyrkkiä tukenaan. Hänen kaksi lastaan olivat isättömiä, ajan sanan mukaan äpäriä. Kyllä Emma oli vastannut yhteiskunnan ja Jumalan edessä teoistaan, hänet oli kaksi kertaa kutsuttu pappilaan ripitettäväksi salavuoteudesta. Oletetuille isille ei tullut tuomioita, huhuja ja juoruja kulki. Yksin Emma kantoi huolen lapsistaan ja kasvatti heistä tiukassa kurissa kunnon kansalaisia.

Äidin hämäläinen nyrkki tuli hakemaan hänet kaukaa Karjalasta. Äpäräpoika, ammattiin opiskellut sulhanen, sai tulevalta apeltaan purevat ennustukset pyytäessään tyttären kättä: ”Kun köyhyys tulee ovesta, lähtee rakkaus ikkunasta”.  Perustettiin perhe sodan jalkoihin. Viiden sotavuoden runtelema mies tuli kotiin, sodan varjo viipyi nyrkin ja hellan välissä. Äiti oli vahva ja kannatteli koko perhettä. Lapsia syntyi neljä, kaikki piti kouluttaa työn laitaan. Köyhyys tuli aikanaan, mutta rakkautta riitti, kunnes kuolema erotti kesken kaiken.

Mikäs minun oli ollessa. Valmistuin nuorena ammattiin. En aikonutkaan etsiä aviomiestä, ei pitänyt olla kiirettä nyrkin ja hellan väliin. Ajattelin, että jos minulle on mies luotu, hän tulee kotoa hakemaan. Niin tuli. Neljä vuotta opiskelija-avioliittoa vaati lujuutta nyrkin ja hellan välissä. Minusta tuli mahdollistaja, annoin toiselle mahdollisuuden opiskella, annoin mahdollisuuden harrastaa. Lapset syntyivät, en halunnut kolmea enempää. Elimme siinä sukupolvessa, joka vaati äidinkin ansiotyöhön. Jos jäit kotiäidiksi, olit ”siipisisko”, kun lähdit työhön, olit lapsiasi laiminlyövä ansioäiti. Syyllisyyttä pidettiin yllä koko ajan. Opettelin tulemaan toimeen tuon syyllisyyden, työn, perheen, nyrkin ja hellan välissä. Opittavaa oli paljon ja vähitellen löysimme oman tapamme elää. Puolen vuosisadan ajalta on valtava määrä hyviä muistoja ja myös muistoja vaikeuksista, joista on selvitty yhdessä.

Nyt seuraan seuraavan sukupolven taiteilua nyrkin ja hellan välissä. Kas vain, siinä välissä seisovat vuorotellen molemmat puolisot, välillä yhtä aikaakin. Keittiöstä on tullut kliininen ruuanvalmistuskeskus, täysin koneistettu. Kotiasiat hoituvat, oli kotona isä tai äiti. Lapset ovat iloisia, luottavaisia, molemmat vanhemmat ovat yhtä tärkeitä. On tapahtunut suuri muutos. Jokainen harrastaa jotain koulun ja työn lomassa. Kaikki on mahdollista kaikille, on menty eteenpäin.

Perhe on paras.