Vihkikuva kunniapaikalle

Viisitoista vuotta avioliittoa oli täyttymässä. Luottamukseni liittoon alkoi lisääntyä. Itsetuntokin oli pikkuisen vahvistunut. Vähitellen huomasin, että minä olin puolisolleni ollut kuin äiti. Hän kohteli minua samaan tapaan kuin aikuistuva poika, asioista kerrottiin vain pieni, se välttämätön, osa. Sen verran, ettei äiti suuttunut. Onneksi vihdoin ymmärsin tilanteen ja uskaltauduin puhumaan asiasta. Samalla tein selväksi, että minä en ole hänen äitinsä, vaan hänen naisensa. Uuden naiseuden merkiksi ostin luonnonvalkoisen, soikean valokuvakehyksen ja laitoin siihen vihkikuvamme. Oli aika nostaa kuva perintökaapin päälle kastemaljan viereen.

Talvi oli kääntynyt jo kevään puolelle, kun vihdoin uskalsin kysyä hoitotädiltä, missä hän käy sunnuntai-iltaisin. Hän kertoi käyvänsä Kansanlähetyksen rukoushuoneella seuroissa. Ilmaisin muutamalla haparoivalla sanalla haluni päästä joskus mukaan. Heti siinä paikassa sovimme, että seuraavana sunnuntaina hän ottaa minut mukaansa.

En enää muista, menimmekö peräti kävellen tuon vajaan kolmen kilometrin matkan kaupungin keskustaan. Rukoushuone oli kaunis, melkein kuin pieni kirkko. Paikalla oli paljon ihmisiä, kaikki tervehtivät iloisesti. Istuimme Lahjan kanssa salin keskelle kuuntelemaan.
Ohjelma eteni, kuten seuroissa yleensä, puhe, virsi, puhe ja välillä lauloi kuoro. Kuoron laulut koskettivat, ne olivat juuri niitä lauluja, joita olin laulanut nuoruuden tyttökerhoaikaan. Auki nyt on kädet Jeesuksen aivan, myös sinut helmaansa sulkeakseen. Miksi sä kantaisit tuskan ja vaivan, vaipua saat ikirakkauteen.. (HLV 170) Välillä kerättiin kolehti ja sen tehtävän suoritti aina sama nuorimies.
Kun seurat olivat päättymässä, sanoi viimeinen puhuja, että jos kenellä on jotain selvitettävää, niin saa jäädä juttelemaan. Kuoro jäi myös laulamaan. Istuimme ja kuuntelimme useita lauluja, Lahja-täti ei koskaan kiirehtinyt lähtemään ennen kuin minä halusin. Monen monta kertaa tuntui, että pitäisi jäädä selvittelemään asioita, koska olin kadottanut taivaspaikkani. Rohkeus ei riittänyt mennäkseni jonkun puhujan luo. Kolmen- neljän laulun jälkeen halusin lähteä kotiin.
– Mitä puolisokin sanoisi, jos jäisin tänne keskustelemaan, saattaisi ottaa avioeron, jos tulisin uskoon.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Urheiluhenkeä

Kolmannen tytön jälkeen huomasimme, että meillä on ollut vauva kolmena olympiakesänä. Hauska yhteensattuma, vai liekö harkittua suunnitelmallisuutta. Ykköstytön kisat olivat Meksikossa, Kakkosen Münchenissä ja Kolmosen kisoja juhlittiin Montrealissa. Seuraavat olympialaiset pidettiin Moskovassa, mutta useat maat boikotoivat kisoja, eivätkä siis osallistuneet. Mekin boikotoimme, meillä ei ollut vauvaa kesällä 1980.

Kaksi tytöistä kävi koulua läheisessä Rinnekoulussa. Kolmonen tarvitsi enää hoitopaikkaa. Olin seurannut takapihan takana olevaa naapuria ja huomannut, että siellä ilmestyi vauvan vaatteita kuivamaan pyykkinarulle. En tuntenut naapureita sen enempää. Tietysti olin nähnyt, että heillä oli monta vilkasta poikaa kasvamassa, olisiko poikia tullut lisää. Koska olimme taas päivähoitopulman edessä, lähetin Arton tekemään tiedusteluja naapuriin. Niinhän asia oli, uusi poikavauva oli syntynyt ja pari hoitolasta mahtuisi hyvin. Pensasaidassakin oli mukavasti lapsen mentävä rako, joten hoitomatka oli vain takapihan mittainen. Elämä helpottui taas tuntuvasti. Myös koulusta palaavat tytöt saivat poiketa hoitotädin luo.

Yhä edelleen kaipasin yhteyttä seurakuntaan. Katselin kirkollisista ilmoituksista sopivaa tilaisuutta tai mahdollista pienryhmää mihin voisin osallistua. Sieltä löytyikin naistenpiiri, johon rohkaistuin menemään. En kuitenkaan tunnistanut siellä sitä seurakuntaa mitä kaipasin.
Eräänä iltana ryhmään tuli naishenkilö, jonka olin nähnyt suuressa kangaskaupassa myyjänä. Hän oli äärettömän palveluhaluinen ja iloinen ihminen työpaikallaan. Usein ihmettelin hänen avoimuuttaan ja ystävällisyyttään myymälässä, joka oli aina tunkkaisen kuuma ja tietysti pölyinenkin. Nyt tämä ihminen astui sisään piiriin ja sanoi iloisesti lähes ensimmäisiksi sanoikseen: ”Eikös Raamatussa sanota, että etsikää ensin Jumalan valtakuntaa.” Minulle tuli noista sanoista varsinainen lähtökäsky hengelliseen etsintään. Jäin pois piiristä ja aloin etsiä Jumalan valtakuntaa muualta.

Samaan aikaan meille alkoi joka viikko tulla Uusi Tie niminen lehti. No, ajattelin, että yksi äidin sisaruksista oli tilannut sen meille. Lapsuudessa Aune-täti tilasi meille tytöille Lasten Kuvalehden ja veljelle Jokapojan. Aune-täti oli nuoresta asti ollut syvästi uskovainen ja huolehti sisarustensa lasten uskontokasvatuksesta. Työelämässä ollessaan hän ei laittanut koskaan kotona ruokaa. Aina, kun kävimme hänen luonaan, oli tarjolla makeisia, hedelmiä ja hedelmäsalaattia. Oliko ihme, jos me lapset odotimme innolla hänen luokseen pääsemistä, huolimatta siitä, että siellä aina veisattiin ja rukoiltiin.
Eläkkeelle jäätyään hänellä oli tapana järjestää kotonaan ruokapitoja ystäville ja sukulaisille. Tarjolla oli hyvää ruokaa ja hengellistä ohjelmaa, laulua ja rukousta. Meidän tyttäret olivat tarkkailleet ajan kulua kerran ollessamme tädin luona – neljä tuntia syötiin ja aina välillä rukoiltiin. Mutta ihmeellistä, lapset eivät pitkästyneet, vaikka jälkeen päin vähän naureskelivat tilanteelle.

Päivähoitotätimme osoittautui erittäin hyväksi hoitajaksi ja luotettavaksi ihmiseksi. Ihmettelin aina siellä käydessäni kodin siisteyttä ja tietynlaista rauhaa. Kuitenkin hänellä oli huollettavanaan seitsenhenkinen perhe. Paremmin tutustuessamme totesin, että hän oli uskovainen ihminen. Koskaan hän ei tyrkyttänyt minulle uskoaan, teki vain työnsä hyvin, oli lapsille ja meille aikuisille ystävällinen. Nyt voin sanoa, että hän todisti uskostaan omalla elämällään.  Silloin en sitä vielä ymmärtänyt. Tietysti minua kiinnosti kovasti missä hän käy Sanaa kuulemassa. Voisinko minäkin päästä sinne?

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Nyh´mennää

Asuntovaunun myötä innostuimme järjestämään suvun yhteisiä juhannusjuhlia, milloin minnekin luonnon helmaan. Ensimmäinen yhteinen juhannus oli Manamansalossa yleisellä leirintäalueella. Kokoonpanoon kuuluivat äitini ja kaksi nuorempaa sisartani perheineen sekä pikkusiskon appivanhemmat. Lapsia oli joukossa kuusi ja aikuisia yhdeksän. Kukin oli majoittunut omaan telttaansa, asuntovaunuun tai leirintämökkiin. Jokainen ruokakunta toi eväänsä yhteiseen pöytään ja kaikki tarpeellinen palvelu tehtiin yhdessä.
Kaikissa juhannustapaamisissa oli tärkeintä lasten suunnittelema ja esittämä ohjelma. Aloittaessamme juhlinnan oli serkuksista vanhin 12 vuotias ja nuorin kaksi. Jokaiselle löytyi oma roolinsa lasten keksimissä näytelmissä. Usein saimme yleisöksi muitakin juhannuksen viettäjiä.

Tämän ensimmäisen juhannuksen jälkeen otimme koko serkkukatraan autoon paluumatkalle. Pysähdyimme yhdelle tienvarren parkkipaikalle syömään välipalaa. Kun olimme valmiit jatkamaan matkaa, poistui Arto ensin vaunusta ja hänen perässään pelmahti koko tyttökuusikko ulos pikkuisesta Spritestä. Tyttöjen jälkeen tuli koira ja sitten vielä kissa ja lopulta minä. Muuan rouvashenkilö oli menossa parkkipaikan puuceehen ja katsoi kauhuissaan joukkoa, joka tulvi todella pienestä vaunusta ulos.
Rouvan oikea käsi haroi pitkän aikaa vessan ovenkahvan suuntaan, kun piti katsoa mitä kaikkea vaunusta vielä tulee. Luulen, että meihin lyötiin sillä hetkellä Lestadiuksen uskovaisten leima.

Heinäkuun alussa alkoi minun kesälomani ja samalla ensimmäinen lomamatkamme asuntovaunun kanssa. Lähtöiltana meillä oli hyvä ystäväpariskunta vieraana ja heidän lähdettyään me lähdimme myös. Emme malttaneet enää jäädä kotiin nukkumaan ja odottamaan aamua. Laitoimme vaunuun vuoteet valmiiksi aikoen leiriytyä johonkin metsän reunaan, kun alkaa väsyttää. Kello oli hyvinkin 23 ennen kuin istuimme kaikki autossa. Nuorimmainen tytöistä istui isojen siskojen välissä ja levitti molemmat kätensä huokaisten onnellisena : ”Nyh´mennää”. Siitä syntyi yksi perheemme lentävistä lauseista.
Yhä edelleen, kun joku perheestä lähtee matkalle, hän laittaa tekstiviestinä sanat – nyh´mennää.  Se viesti tarkoittaa jotain hyvää, kauan odotettua, onnellista hetkeä.
Mittaamattoman paljon on jäänyt hyviä muistoja karavaanimatkoilta. Pyrimme joka kesä ajelemaan vähän eri puolilla Suomen maata. Norjaa ja Ruotsia kauemmaksi emme ulkomaille menneet. Yhden loman vietimme Ahvenanmaalla.

Varsinainen loma-aika oli yleensä 2-3 viikkoa. Siihen saattoi sisältyä joku Arton vetämä valokuvauksen kurssi Paltamossa ja joka kesä Tampereen tädin luona käynti. Tampereelle vetivät Särkänniemi ja tädin siirtolapuutarhamökki Raholassa.
Iso merkitys oli myös heinäkuun lopun alennusmyynneillä. Joka kesä ostin lapsille kouluvaatteita Tampereelta. Jälkeen päin olen ihmetellyt tyttöjäni, kuinka he olivat iloisia alennusmyyntivaatteistaan. Koskaan ei tullut riitaa ostoksista. Kaikki kelpasi ja ompelinhan minä pitkin talvea lisää. Minun design-merkkini oli pieni harmaa hiiri. Ompelin valmistamiini vaatteisiin harmaan hiiren merkiksi siitä, että vaate oli ompelemani. Niinä vuosina ostin kankaat, ompelin ja myin sitten valmiit tuotteet Artolle. Näin sain hiukan ylimääräistä taskurahaa.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

Karavaanariksi

Muutama ensimmäinen oikea kesälomani kului tekemättömien töiden tekemiseen kuten kaappien siivoamiseen ja kodin piilopaikkojen pesemiseen. Piha- ja puutarhatyöt veivät myös ison osan lomasta. Kun kaikki tärkein oli tehty, päästiin lähtemään lomamatkalle.

Eräänä sadekesänä pesin taas kontallani keittiön alakappeja ja koin ahaa-elämyksen. Kuin salama kirkkaalta taivaalta leimahti aivoissani – ei kesäloma voi olla tätä varten. Minulla pitäisi nyt juuri olla lomaa ja lepoa arkityöstä. Nyt piti olla aikaa puuhailla lasten kanssa.  Siihen loppuivat siivoukset, rätit piiloon ja kaapin ovet kiinni. Sen koommin en ole siivonnut lomalla.

Viisihenkisen perheen kanssa lomailu vaati vähän järjestelyjä. Matkalle teki mieli, mutta telttailu ei enää oikein jaksanut innostaa. Muutamilla tuttavilla oli käytössään asuntovaunu ja se näytti sivusta katsoen mukavalta. Aloimme tähyillä käytetyn asuntovaunun perään. Keskitalven 1978 pakkasilla saimme ostetuksi ikivanhan Sprite Alpinen. Se maksoi silloin 6000 mk. Oli edessä hiihtoloma ja meillä hirveä halu lähteä liikkeelle. Tytöt olivat 2, 6 ja 10 vuotiaat. Emme rohjenneet lähteä kauas, vaan suuntasimme noin 50 kilometriä pohjoiseen Ristijärven Saukkovaaralle. Vaaran päällä oli ravintola, pikkuhotelli ja leirialue matkailijoita varten. Pakkasta oli liki kaksikymmentä astetta. Vaunussamme oli pistelämmitys, joten pakkanen ei pelottanut.
Tultuamme alueelle, halusivat isot tytöt lähteä heti hiihtämään. Isä lähti tyttöjen kanssa ja minä jäin nuorimman kanssa pulkkamäkeen. Arto tuli pois hiihtämästä ja tytöt jatkoivat hiihtelyä. Kuinka ollakaan ilta alkoi hämärtyä ja tyttöjä ei kuulu takaisin. Meille tuli jo kova hätä, mihin lapset ovat joutuneet, ovatko lähteneet väärälle ladulle. Onneksi siellä oli muitakin hiihtäjiä, joista jotkut olivat jopa nähneet kaksi punapukuista tyttöä hiihtämässä. Arto ampaisi suksille ja lähti kiertämään samaa latua, jota oli kiertänyt äsken tyttöjen kanssa. Sieltähän tytöt tulivat vastaan, olivat kääntyneet takaisin, kun matka tuntui liian pitkältä. Pienempi oli jo väsynyt ja vaatinut moneen kertaan, että jäädään ladun varteen istumaan, mutta iso sisko patisti liikkeelle. Hän ymmärsi, että hankeen ei voi jäädä lepäämään.
Ensimmäinen karavaanimatka ei saanut surkeaa loppua, vaan selvisimme hengissä ja innostuimme asiasta. Minä en kyllä uskaltanut nukkua silmän täyttä ensimmäisenä yönä, luulin kai, että koko koppi räjähtää ja lentää taivaan tuuliin.

Tykästyimme vaunuiluun ja Saukkovaaraan, niin että seuraavana syksynä jo ostimme upouuden Kafin ja vietimme ainakin viitenä talvena kaikki vapaa-ajat Saukkovaaralla. Siellä oli pieni laskettelurinne ja hyvät hiihtomaastot. Siellä oli kohtuullisen halpaa olla ja se oli myös hiljainen paikka, oikea perhepaikka.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…