Keskeytynyt pyykkipäivä

Kesäloma jatkui vilkkaana ja lämpimänä. Sijaisopettaja tuli takaisin huolimatta tylystä ulosajosta. Kumma mies. Hänellä oli taas vapaapäivä ja auto käytettävissä. Lähdimme ajelemaan ympäri Pohjanmaata. Ei pitänyt olla mitään erityistä suunnitelmaa, mutta yks kaks olimme Kalajoella. Siinä hänelle tuli mieleen, että lähdetään tervehtimään äitiä. En ehtinyt yhtään vastustella, kun olimme jo kotitalon pihapiirissä olevan saunan edessä. Portaille ilmestyi kuin tyhjästä komea nainen pyykkimekko päällä, kirjava huivi päässä. Nousin autosta täydellisen hämmennyksen vallassa ja poika esittelemään: ”Tässä on Leena, tässä äiti ja meillä on nälkä.” Äidillä oli pyykinpesu kesken, mutta hän tempasi huivin päästään ja sanoi, että pitää sitten laittaa ruokaa.

Näin olin ensi kertaa mahdollisen anopin katsastettavana. Ei tainnut montaa pistettä tulla, olin outo ilmiö siinä keittiössä. Oman kylän tytöt olivat tulleet jo tutuiksi. Reippain ottein anoppi keitti perunat ja kukkakaalia, kastikettakin varmaan oli ja lehtisalaattia. Montaa sanaa ei vaihdettu. Kun ruoka oli valmis, palasi anoppi saunalle jatkamaan pyykinpesua.

Talo oli sodan jälkeen rakennettu omakotitalo, pihassa huonokuntoinen navetta ja vanha, anopin kotipihalta tuotu, vilja-aitta. Navetassa oli siihen aikaan vielä lehmiä, sikoja ja tallissa hevonen, mutta näihin kaikkiin tutustuin vasta myöhemmin.

Meri kuului läheisesti Sijaisopettajan lapsuuden maailmaan. Tapana oli mennä kämpälle, kun mentiin meren rantaan, joko kalastamaan tai muuten vain kesäpäivää viettämään. Jos ei ollut omaa rantamökkiä, mentiin joko sukulaisten tai ystävien kämpälle.

Samana iltana anoppiin tutustumisen jälkeen ajoimme Hiekkasärkille. Siellä tapasimme Sijaisopettajan parhaan poikaverin ja tämän tyttöystävän, lukiolaisen Liisan. Mökki, jonne menimme iltaa viettämään, oli poikakaverin suvun yhteinen kesämökki, kaksi huonetta, molemmissa takka ja keskellä pieni keittiö. Saunaa ei ollut, mutta uimavettä ja hiekkarantaa silmän kantamattomiin. Takassa oli tuli ja siinä paistoimme lenkkimakkaraa. Juotavana oli limonaadia ja ehkä pilsneriä, mitään väkevämpiä aineita ei ollut, ei edes kahvia. Pimeyden tultua lähdimme pois sähköttömältä kämpältä. Poikakaveri meni tyttöineen, minne meni ja Sijaisopettaja palautti minut vanhempieni luo.

Vuoden päästä sain tietää, minkälaisen vedon pojat olivat keskenään lyöneet tyttöjensä saattamiseksi nyrkin ja hellan väliin.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

Katos tyttöö

Työvuosi uudessa paikassa kului yhdessä hujauksessa, tuli elämäni ensimmäinen oikea kesäloma. Kokonainen kuukausi olisi työstä vapaata. Ainoa lomasuunnitelma oli matkustaa isän ja äidin luo Pohjanmaalle. Saattoihan siellä olla jotain muutakin mielenkiintoa herättävää.

Koska isä oli opettaja, hänellä ei ollut kesällä työesteitä ja niin hän kuljetti meitä kolmea tytärtään muutaman päivän matkalle Lappiin. Kilometrejä tuli paljon, kun halusimme aina vaan pohjoisemmaksi. Ivaloon saakka isä jaksoi, sitten palattiin takaisin. Jos oikein muistan, nukuimme kolme yötä teltassa. Isä toimi autonkuljettajana, ruuanlaittajana ja telttamestarina. Oli todella tasokas Lapin matka.

Siinä matkaa valmistellessa isä sattui näkemään pankkikirjani, johon oli merkittynä 1000 mk tilillä olevaa rahaa. Nähtyään sen, isä sanoi: ”Katos tyttöö.” Ymmärsin sen kannustavana hyväksymisenä ja sitä se varmasti olikin. Se oli ensimmäinen ja varmaan ainoa kerta, jolloin tunsin isän osoittaneen minulle kannustusta. Omia lapsia ei ollut tapana kehua. Meidän katraassa ei taitanut olla aihettakaan kehuille. Joka tapauksessa nuo isän sanat ovat kantaneet minua viimeiset liki 60 vuotta.

Isä oli mahdottoman innokas kalastaja. Hänellä oli koko kesän verkot kirkkojärvessä ja tietysti hän tarvitsi soutajaa. Jos äiti ei joutanut, piti jonkun meistä tytöistä lähteä soutajaksi. Minulle se homma oli kauhistuksen kauhistus. Omasta mielestäni vene pysyi aivan paikallaan ja isä huutaa: ”Souda! Souda! No niin, taas on vene verkon päällä! Huopaa! Huopaa!” Sitten hän puhisi vihaisena ja yritti selvitellä kaloja verkosta. Vaikka jouduin soutajaksi aika usein, ei harjoitus tehnyt mestaria. Tehtävästä en uskaltanut kieltäytyä, koska isän sana oli laki.

Sijaisopettaja oli palannut kotipitäjäänsä ja muun puuhastelun ohessa toimi eteisvahtimestarina Kalajoen Hiekkasärkillä rantahotellissa. Perheen kanssa vietimme yhden lämpimän sunnuntaipäivän kuuluisilla hiekkarannoilla ja samalla tapasimme Sijaisopettajan. Muuten seurustelumme oli varsin alkuasteella, joskus hän tulla tupsahti käymään parivuotias pikkuveli takapenkillä. Mitäs seurustelua sellainen on, kun on lapsi jo valmiina. Sijaisopettajan äiti oli avioitunut uudelleen ja saanut toisen pojan, aikuinen isoveli oli oikein sopiva ammaksi.

Erään kerran poika taas ilmestyi oven taakse. Äiti ja isä olivat jossain yöreissussa ja me tytöt olimme keskenämme kotona. Mikäs siinä, meillä oli oikein mukava iltapäivä neljästään. Ilta tuli ja Sijaisopettaja oli sitä mieltä, että hän voi jäädä yöksi. Enhän minä voinut sellaiseen suostua. Mitä siitä naapuritkin sanoisivat, kun vanhemmat eivät olleet kotona. Ei tule mitään, isä ei varmasti antaisi ikinä anteeksi sellaista. Ei muuta kuin tuupattiin mies ulos valoisaan kesäyöhön. Sinne meni.

Sinä iltana uskoin, että se oli ehdottomasti viimeinen lähtö. Taisin vähän haikeana kaipailla menetettyä eläkevirkaa hellan ja nyrkin välissä.

…jatkuu ensiviikolla tai sitten ei…

 

 

Yllätys Aulangolla

Meillä oli Sijaisopettajan kanssa heti alusta asti hyvin samanlainen huumorintaju. Olimme keksineet juttua, että minä olin kiertävä karjakko ja lähdin Helsinkiin. Taisi kulua viikko, ehkä toinenkin ennekuin rohkenin kirjoittaa kiertävän karjakon kuulumisia Sijaisopettajalle. Seuraavalla viikolla tuli vastaus, hyvin lyhyt, mutta tuli kuitenkin. Kirjeitse sovimme tapaamisen Tampereelle, kun minulla olisi kaksi vapaapäivää peräkkäin.

Annoin pojalle tapaamispaikan osoitteen, tätini asunnon Sammonkadulla. Asunto oli laitettu kesäkuntoon, eli kaikki huonekalut oli peitetty sanomalehdillä, koska täti asui koko kesän Viikinsaaressa. Tänään en muista olinko kysynyt tädiltä lupaa asunnossa olemiseen, mutta toisaalta olihan se silloin vielä minunkin kotini.

No, matkustin Helsingistä Tampereelle vapauduttuani työstä. Olimme sopineet, että Sijaisopettaja tulee myöhään illalla omalla autolla. Tuli ilta ja tuli yö, kukaan ei soittanut ovikelloa. Ei ollut kännykkää, ei edes lankapuhelinta, mutta minä vain odotin. Tuli aamu ja odotin edelleen, jostain kumman syystä en lähtenyt pois asunnosta. Puolen päivän jälkeen ovikello vihdoin soi. Sijaisopettaja tuli.

Vuorokauden mittaiseen myöhästymiseen oli se tavallinen syy. Äiti ei halunnut päästää rakasta poikaansa niin pitkälle matkalle yksin autolla. Siitä seurasi, että poika suuttui ja joi päänsä täyteen, tai ainakin kunnon humalaan. Siitä äiti huomasi, että poika oli tosissaan ja antoi lähtöluvan, mutta se lupa myöhästyi pahasti. Ei muuta kuin nukkumaan pää selväksi ja aamuvarhaisella matkaan.

Mitenkähän koko juttu olisi jatkunut, jos olisin lähtenyt takaisin Helsinkiin heti aamulla. Taisin pyrkiä varmistamaan pääsyni nyrkin ja hellan väliin, kun jäin odottamaan.

Vietimme kaksi mukavaa päivää yhdessä. Ajelimme Laukontorille ja astuimme Laine-laivaan, joka vei meidät Viikinsaareen esittäytymään tädille. Täti otti meidät iloisesti vastaan. Hänellä ei ollut milloinkaan mitään sanottavaa valinnastani. Hän varmaan osasi ajatella, että puolison valinta olisi puhtaasti minun asiani. Niin sanotulle vanhalle verannalle katettiin meille ruokapöytä. Olimme kuin paremmatkin ravintolavieraat. Tutustuimme saaren luontoon ja historiaan ja palasimme laivalla takaisin kaupunkiin.

Seuraavana aamuna oli palattava Helsinkiin. Sijaisopettaja halusi saattaa minut sinne autolla, jonka oli äidiltään saanut lainaksi. Hän halusi ehdottomasti poiketa Aulangolla. Olin siellä lapsena käynyt ja lähdin mieluusti sinne. Kävelimme Joutsenlampea kohti nähdäksemme upeat linnut. Oli kirkas, aurinkoinen päivä ja astelimme hitaasti käsi kädessä suurten kuusten varjossa. Polulla oli paljon puitten juuria, joten oli tärkeää katsoa jalkoihinsa. Juuri siinä kohtaa Sijaisopettaja puhkesi puhumaan: ”Neljänkymmenen vuoden kuluttua kuljetaan taas tässä ja muistellaan tätä päivää.” Oho, minä hämmästyin, enkä varmaan saanut sanotuksi yhtään mitään. Katsoimme joutsenet, otimme muutaman valokuvan ja jatkoimme matkaa Helsinkiin.

Sisälle Lastenlinnaan en saattajaani vienyt.

…jatkuu ensiviikolla tai sitten ei…

Sijaisopettaja

Vanhempani asuivat isän koulun pihapiirissä seitsemän perheen rivitalossa. Koulu oli uusi ja kaikki opettajat olivat aloittaneet työnsä samaan aikaan. Näin taloon oli muodostunut erikoisen hyvä yhteishenki. Keskiviikkoisin oli koululla opettajien lentopalloilta, johon osallistuttiin koko perheen voimin. Pelin jälkeen kokoonnuttiin aina jonkun kotiin iltakahville. Äiti oli kotona ja paistoi ahkerasti Karjalan piirakoita. Vieraanvaraisena karjalaisena hän kutsui mielellään peliporukan iltakahville. Yleensä aina, kun olin kotona yökkövapaalla, äiti halusi kutsua vieraita: ”Tulkaa nyt, kun Leenakin on kotona.” Olin todella vaivautunut moisesta julkisuudesta.

Kerran keskitalven lentopalloiltana olin taas kotona ja äiti halusi kahvittaa pelaajat. Olin tullut yöjunassa päivävaunussa ja olin väsynyt. Istuin vähän tympeänä olohuoneessa ja kuuntelin opettajaväen juttuja. Koulusta ja oppilaistahan he puhuivat. Porukassa oli muuan nuorempi sijaisopettaja, oli ollut jo koko syksyn, mutta emme olleet tavanneet. No, eipä siitä sen enempää, kuulin, että äiti oli kutsunut hänet usein iltapäiväkahville, kun isä tuli koulusta. Isällä oli omat periaatteensa. Vaimon piti olla kotona, kun hän tuli koulusta kolmen aikaan ja kahvi pöydässä. Se oli aitoa nyrkin ja hellan välissä olemista, äiti osasi sen.

Kevään tultua olin taas yökkövapaalla. Seinänaapurin Sinikka-rouva kutsui meidän perheen iltakahville. Oli ihana keväisen aurinkoinen illansuu. Menin isän ja äidin kanssa naapuriin. Istuimme olohuoneessa isännän kanssa ja Sinikka kattoi kahvipöytää keittiössä. Sijaisopettaja kulki ikkunan ohi ja totesi, että sinulla on kahvipöytä katettuna. Siihen Sinikka: ”Tule sinäkin kahville, Niemiset on täällä.” Niinpä Sijaisopettaja tuli istumaan samaan kahvipöytään ja sen jälkeen siirryimme olohuoneen puolelle. Kello tuli 22.22. Isä nousi ja sanoi, että lähdemme kotiin. Minä istuin Sijaisopettajan vieressä katsomassa jotain valokuva-albumia enkä liikahtanut minnekään. Isä ja äiti lähtivät ja äiti kääntyi vielä ovella, katsoi minuun tiukasti ja sanoi: ”Me lähdemme nyt!” En liikahtanut vieläkään ja äiti livahti hämmentyneenä isän perässä kotiin.

Istuimme vielä hetken aikaa ja lähdimme mekin pois. Sijaisopettaja saattoi minut omalle ovelle, matkaa oli ainakin 50 metriä. Ilta oli lämmin ja aurinko oli laskeutunut jo pihapuiden taa. Seisoskelimme siinä vähän toimettomina ja opettaja alkoi heitellä kiviä matalan talon yli. Joku kivi lensikin yli katon. Ei siinä mitään suurta paloa ollut, tuntuipa vaan kivalta, kun aikuinen mies viitsi heitellä kiviä minun kanssani.

Yökkövapaani oli loppumassa. Viimeisenä päivänä kävin tietysti kampaajalla, että kelpaisin helsinkiläisille. Sijaisopettaja halusi kutsua minut asuntoonsa päiväkahville ennen bussin lähtöä. Hän asui saman rivitalon viimeisessä asunnossa. Äiti katsoi vähän pitkään, kun sanoin meneväni hänen luokseen. Taisi vähän varoitella: ”Se puhuu kaikkien kanssa.” Totta kai puhui, kun oli erikoisen vilkas nuorimies. Sijaisopettaja tarjoutui vielä saattamaan minut linja-autolle. Se taisi olla isälle ja äidille melkein liikaa. Siihen asti he olivat yhdessä toimineet saattajina. Nyt oli saattaja vaihtunut.

Koko bussimatkan toivoin, että autoon tulisi joku vika, jonka takia matka pitäisi keskeyttää. Sen verran oli lämpimiä tunteita Sijaisopettajaa kohtaan. Ei tullut vikaa eikä muutakaan keskeytystä. Bussi vei rautatieasemalle ja yöjuna Helsinkiin.

Yllättävä yökkövapaa oli ohitse.

…jatkuu ensiviikolla tai sitten ei…