12. Hengellinen elämä

Koronapandemia vaikutti vahvasti kaikkeen hengelliseen elämään ja toimintoihin. Kun kokoontumiset kiellettiin, koski se myös seurakuntien toimintaa. Äkkiä ei ollutkaan mitään paikkaa, minne mennä.
Olimme juuri talvella tykästyneet arkipäivän ehtoolliseen. Se on Lappeen seurakunnan järjestämä keskiviikon lyhyt ehtoolliskirkko klo 11. Sen jälkeen on aina vapaaehtoisten järjestämä kahvitarjoilu. Enimmäkseen siellä kahvilla istuskeli meitä 70+ ihmisiä. Oli sellainen leppoisa tunnelma. Juotiin kahvit ja juteltiin ja mikä parasta papit olivat mukana.
Nyt sekin pienimuotoinen ehtoollismessu oli jätettävä tauolle.

Seurakunnille koronatilanne oli varmasti aikamoinen shokki. Piti nopeasti alkaa järjestää nähtäviä ja kuultavia palveluksia ilman yleisöä. Täytyy ihmetellä ja ihailla kuinka nopeasti jokaisessa seurakunnassa saatiin oman kirkon jumalanpalvelus näkymään tai kuulumaan.
On ollut todella hienoa saada katsoa palvelusta omasta kirkosta. Yhtä mukavaa on käydä vieraisilla jossain tutussa kirkossa ihan vaan omasta olohuoneesta. Pääsiäisen aikaan vierailimme Vesilahden kirkossa, kuulimme ja näimme tutun kirkkoherran ja suntion. Radion kautta käväisimme Alajärven kirkossa, sielläkin oli tuttu pastori työvuorossa. Luumäen seurakuntatalosta saimme nähdä sanajumalanpalveluksen. Kanttori oli tuttu.
Monena koronasunnuntaina olemme kuunnelleet kaksikin jumalanpalvelusta ja kolmannen radio Dein kautta. Hengellistä ohjelmaa on ollut, vaikka kuinka paljon, jos vaan on osannut etsiä.

Muistan lapsuudestani elävästi sunnuntait, jolloin radiojumalanpalvelus kuunneltiin aina. Kirkkoon oli pitkä matka eikä meillä ollut hevosta autosta puhumattakaan. Vanhemmat istuivat omalla paikallaan kamarissa ja me lapset saimme leikkiä lattialla napeilla. Leikkiä sai, mutta hiljaa piti olla. Heti, kun saarna loppui, hyppäsi äiti pystyyn ja meni keittiöön laittamaan ruokaa. Se tarkoitti sitä, että lastenkin hiljaisuus päättyi kuin seinään. Kuusihenkisen perheen seurakuntayhteys oli siinä ja se toimi hyvin radion välityksellä.

Näin aikuisiällä ajattelen, että sanan kuuleminen yhdessä toisten kanssa on paras tapa. Yhteen tuleminen ja ystävien tapaaminen on tärkeä osa hengellistä elämää. Ei tekniikka korvaa ihmistä, vaikka onkin loistava apu.
Onneksi lähes sadan karanteenipäivän jälkeen hallitus päätti lieventää kokoontumisrajoituksia ja nyt pääsemme kokoontumaan ainakin jossain muodossa jumalanpalvelukseen ja saamme osallistua ehtoolliseen. Edelleen pidämme sopivat turvavälit, emmekä jakele haleja ystävien kesken, vaikka kuinka tekisi mieli.

 

11. Maurin vuoro

Istuimme, koko paikalla oleva suku, äitienpäiväkahvilla pihaterassilla, kun Mauri tuli paikalle esittelemään saalistaan. Sillä oli hampaissaan pienen pieni peltohiiri.
Kissa jätti hiiren emännän jalkojen juureen ja asettui vahtiin, odotteli kai kehuja. Hetken päästä hiiriraukka liikahti ja Mauri antoi sen mennä muutaman askeleen verran, otti taas kiinni ja jäi odottamaan. Näin tapahtui monen monta kertaa, välillä Mauri löi tassullaan hiirtä takamukseen, että sai sen liikkeelle. Varmaan varttitunnin ajan Mauri leikki saaliinsa kanssa, kunnes lopulta söi sen suihinsa. Muruakaan ei jäänyt.

 

Parin päivän päästä iltahämärissä puoliso löysi Maurin kuolleen jäniksenpojan kanssa. Poikanen näytti ihan vahingoittumattomalta päällisin puolin. Epäilimme, että se oli mahdollisesti jäänyt auton alle ja Mauri-kissa oli kantanut sen pihalle. Seuraa

vana aamuna jänis makasi samassa paikassa, nyt ilman päätä. Selvittämättä jäi, kuka söi jäniksen pään, Mauri se ei voinut olla.

Mauri on kotikissa, joka asuu autotallissa omassa asunnossaan. Sillä on siellä hieno kiipeilypuu, oma makuupaikka, ruoka- ja juoma-astiat ja jopa oma nojatuolikin. Sisällä talossa Mauri saa käydä vain harvoin, koska perheessä on allergiaa.

Mauri on kovin silityksen kipeä. Kun kävelemme pihalla, työntyy Mauri jalkojen väliin

pyytämään rapsutusta. Jos ei huomaa olla tarkkana, voi pyllähtää nurin. Onneksi ei vielä ole sellaista sattunut, mutta olemme huomanneet, että 70 + jalat eivät enää ole kovin vikkelät.

Kuka kumma osaisi selittää Maurille, että hiiriä ja rottia kuuluu pyydystää, mutta pikkulintuja ei.

 

10. Paras äitienpäivä ikinä

Vappujuhlan jälkeen oli äitienpäivän vuoro. Tuohon päivään liittyy aina omanlaisensa odotukset, tänä vuonna ei ollut minkäänlaisia odotuksia. Juhlallisuuksia ei voitaisi järjestää, läheisiä ei voisi tavata. Me olemme etuoikeutetussa asemassa, meillä on yksi lapsiperhe samassa pihapiirissä, heitä voisimme tavata edes ulkona.
Puolison kanssa ostimme jäätelöautolta pienen jäätelökakun ja tytär lupasi tuoda meille äitienpäivänä valmiin ruuan vaunuun. Lihakääryleitä kertoi paistavansa. Siinä oli valmistelut.

Juhlapäivän aamuna puoliso keitti kahvit, niin kuin aina ennenkin. Lahjaksi hän oli ostanut aikuisten värityskirjan. Niin hassulta kuin tuntuukin, värittäminen 70+ ikäisenä on tosi rentouttavaa. Muutama vuosi sitten sain ensimmäisen värityskirjani ja upeat värit. Sinä vuonna koko Suomi hullaantui aikuisten värityskirjoista. Minä hullaannuin jo toisen kerran.

Lounasaika alkoi lähestyä ja tytär ilmestyi ovellemme ison paperikassin kanssa. Kassissa oli juhlalounas kahdelle ja kortti, johon oli kirjoitettu kaikkien lahjoittajien nimet Urpo-koira mukaan lukien. Mauri-kissan nimeä ei ollut, koska Mauri kuuluu henkilökuntaan tehtävänään hiirien pyydystäminen.

Kassissa oli ruokien lisäksi ruokalista ja lämmitysohjeet. Lista vilisi hienoja sanoja, mutta ruokien nimiä ymmärtämättäkin ateria maistui erikoisen hyvältä. Pääruoka oli karitsan entrecotea punaviinikastikkeessa ja jälkiruoka suklaakakkua ja vadelmamelbaa. Erilaisia salaatteja oli ainakin neljässä astiassa. Herkkuja riitti meille pieniruokaisille kahdeksi päiväksi.

Yritti tulla ihan kiire, ehtiäksemme koko suvun yhteiseen nettitapaamiseen. Keskimmäinen tyttäristä oli kutsunut kaikki koneen ääreen. Siinä me istuimme kukin oman koneensa takana omassa kodissa. Ensin lapset ja lastenlapset lauloivat onnittelulaulun, ja sen jälkeen puhuimme kaikki yhtä aikaa. Jokainen lastenlapsista näyttäytyi ikätasonsa mukaan, yhdeksänvuotias näytti ujona itsestään vain puoli naamaa, erityinen halusi puhella omia juttujaan, yhdellä oli vähän huono päivä, näytti vain pikkuisen silmäkulmaansa, teini-ikäiset käyttäytyivät arvokkaasti, teinipoika esitteli äidilleen leipomaansa kääretorttua. Mummilla oli tosi hauskaa.

Eikä juhla tähän päättynyt, päiväkahvihetki vietettiin ulkona terassilla. Paikalla oli kolme äitiä, kaksi isoäitiä, kaksi anoppia, kolme isää, kaksi appea, yksi vävy, yksi miniä, viisi lasta, kaksi poikaa, kolme tytärtä ja kissa Mauri, yhteensä 9 + 1.
Istuimme pyöreän pöydän ympärillä kaukana toisistamme kuin A-studiossa ikään. Täytekakut ja kahvi maistuivat, vaikka sää ei vieläkään suosinut.

Olipa paras äitienpäivä ikinä!

9. Liikettä niveliin

Meitä ikäihmisiä hoputetaan kovasti pysymään liikkeellä, oikein se onkin. Käviköhän tässä koronatouhussa niin, että 70+ porukka linnoittautui kuuliaisesti kotiinsa ja liikkuminen unohtui. Emme uskaltaneet astua ulos omasta turvallisesta kodista.

Kaupunkikodista pitäen tein usein kierroksen sataman kautta linnoitukseen ja sieltä kotiin keskikaupungille. Siitä kertyi sopiva reilun neljän kilometrin lenkki. Karanteenin voimassa ollessa tuntui melkein nololta kävellä siellä nuorten ja tehokkaiden keskellä. Joku saattoi katsoa vähän pitkäänkin, mitä se mummo täällä pyörii.

Maalla ei kukaan katso, kun ei juuri ketään ole liikkumassa tien päällä. Kävelemme ihan päivittäin. On neljä tietä, mistä voi valita lenkkimatkan. Voimme lähteä Puraskorven tietä ja poiketa sieltä radan yli takaisin Rikkiläntielle, siitä tulee 5 km lenkki, joka on minulle vähän liian pitkä. Tai sitten voimme kävellä Kaipian tietä niin kauan kun huvittaa ja palata takaisin samaa tietä. Rikkilän tietä voimme marssia kumpaankin suuntaan, toinen suunta Vainikkalan asemalle ja toinen vaikka omaan kotiin Lappeenrantaan.

 

Jokamiehen oikeuden turvin voimme kulkea lukemattomia metsäpolkuja, niitä kyllä riittää.
Parin kilometrin päässä on kyläyhdistyksen ylläpitämä Kiekan nuotiopaikka, todella siisti ja hyvin hoidettu alue. Joskus otamme makkarat mukaan ja ehkä uimavarusteetkin. Alajoessa voisi uida ja vaikka meloa, jos olisi kanootti ja osaisi meloa.
Itse en pidä veneilystä enkä melomisesta, olen mieluummin maan kuin veden varassa.

Akuutista leukemiasta toivuttuani halusin ehdottomasti päästä melomaan kanootilla. Parina kesänä meloimmekin jollain leirialueella ja se tuntui mukavalta. Mutta huomattuani, että uskallan sen tehdä, halu ja innostus loppuivat saman tien. Uskon, että tällä oli jonkinlainen yhteys tuon varman kuolemantaudin kanssa. Sairaudesta toivuttuani oli uskallettava elää ja tehdä sellaista mitä ei ennen ollut uskaltanut. Oli saatava vahvoja kokemuksia elämästä.

8. Iltarukous

Pandemia kaikkine pelottavine uutisineen lienee saanut aikaan sen, että on tullut mietityksi yhä enemmän syntyjä syviä. Eräänä päivänä muistui mieleen lapsuuden iltarukous. Miten lie painunutkin niin syvälle, ettei alkua ollut helppo saada kiinni.
Ensin tuli, sylihisi Jeesus rakas, nukkua mun taasen suo. Sitten meni muutama päivä ja tuli, enkelisi kaitsijaksi käske vuoteheni luo. Seuraavaa säettä piti taas miettiä päivätolkulla, kunnes tuli, ota hellään huomahasi vanhempani rakkahat, koti kallis siskot veikot, jotka kanssain kasvavat.
Tiesin, että ei rukous siihen loppunut, mutta miten jatko menikään. Nyt piti miettiä jo yövuoteellakin kunnes muistin, suo mun päivän askareissa sinun kanssais kulkea, sua muistain iltasella silmät kiinni sulkea. Lopuksi lapsuuden rukouksessa oli vielä sanat, siunaa isää, äitiä, Leenaa, Jaakkoo, Liisaa, Leilaa ja kaikkia omaisia Aamen.

Varhaislapsuudessa iltarukous oli erittäin tärkeä. Muistan, kuinka me isoveljen kanssa istuimme hetekalla vierekkäin ja luimme rukouksen äidin tai isän kuunnellessa. Rukoushetki oli hyvin vakava ja tärkeä tilanne. Lieneekö johtunut juuri siitä, että Jumalakin sai ankaran, rankaisevan isän kasvot. Tämä tapahtui heti sodan jälkeisinä vuosina. Myöhemmin, kun meitä lapsia oli jo neljä, oli rukoileminen vähän vapaampaa, mutta aina rukous luettiin ääneen.

Nykyisin muotoilemme rukouksen loppusanat ihan kunkin päivän tarpeen mukaan, lapset, lastenlapset, ystävät ja omaiset ovat aina mukana.
Meillä on nyt aamurukouksen lisäksi yhteinen iltarukous koronakaranteenin innoittamana.

Sylihisi Jeesus rakas nukkua mun taasen suo,

enkelisi kaitsijaksi käske vuoteheni luo.

Ota hellään huomahasi vanhempani rakkahat

koti kallis, siskot, veikot jotka kanssain kasvavat.

Suo mun päivän askareissa Sinun kanssais kulkea,

Sua muistain iltasella silmät kiinni sulkea.