Perhe on koossa

Olin päättänyt, että minun perheeni on nyt valmis. Tosin pojat puuttuivat, mutta olin kovin tyytyväinen tyttöihini. Perheessä oli monitoiminen, menevä mies isänä, joten kolme tyttöä ja yksi isä saisi riittää. Tähänkin asiaan yhteiskunta pisti sormensa väliin. Ei vaimo voi päättää yksin omien lastensa lukumäärästä, pitää olla lupa isältäkin ja sitten vielä pari lääkäriä asian varmistamiseksi. Elettiin sentään 1970-luvun loppupuolta, mutta nainen oli edelleen puristettu tiukasti nyrkin ja hellan väliin.

Perheenpyöritysmyllyssä polkiessa tuli joskus mieleen, että mitä mieltä oli käydä työssä ja rehkiä siinä sivussa kotityöt. Olisiko sittenkin ollut helpompaa jäädä lasten kanssa kotiin. Kyllä Arto monesti sitä asiaa minulle esitti, mutta minä halusin pitää virkani, kun kerran oli tullut hankituksi oma ammatti. Antoihan työ hyvän mahdollisuuden kodin ulkopuolisiin aikuisten välisiin ihmissuhteisiin. Velvollisuudentuntoni vaati tekemään kotityöt itse äidin antaman mallin mukaan. Ompelin myös kaikki mahdolliset lasten vaatteet, niin oli äitikin tehnyt. Sodan jälkeisen pula-ajan takia äiti joutui kääntämään kaikki vanhat vaatteet lapsille uusiksi, minä sentään voin ostaa uusia kankaita. Toisaalta ompeleminen oli minulle mieluisa harrastus. Kolmannen raskauden ihan viimeisillä viikoilla ompelin molemmille tytöille farkkutakit ja -housut sekä päähän punaiset huivit. Oliko ihme, että synnyttämään mennessä jalat olivat turvoksissa kuin tynnyrit.

Edelleen kaipasin katkennutta yhteyttä seurakuntaan. Olin vähän huolissani, kun tiesin, että minun taivaspaikkani ei ollut varma. En oikein rohjennut esittää puolisolle, että haluan käydä kirkossa ja muuttaa elämäni suuntaa. Ei meillä juotu eikä tapeltu eikä vietetty huonoa elämää, mutta se ei sittenkään ollut sitä mitä minä halusin. Varmistellakseni tilannetta päätin lopettaa pyhätyöt. Lapsuuskodissani oli ollut hyvin tarkka raja arjen ja pyhän välillä. Minä kaipasin sitä. Äiti sanoi aina, että pyhätyöllä ei ole siunausta. Minä luulin, että en selviä kaikista kotitöistä jos en pese pyykkiä tai siivoa pyhäpäivinä.
Sitten vaan lopetin kaiken työn tekemisen sunnuntaisin. Kiinnitin enemmän huomiota muihin pyhäisiin asioihin. Avasin radion jumalanpalveluksen ajaksi, aivan niin kuin se oli tehty lapsuuskodissakin. Laitoin tavallista parempaa ruokaa, jopa jälkiruokaakin. Katoin pöydän kauniisti, oli pöytäliina ja lautasliinat. Opetin tyttöjä tarjoilemaan ja muutenkin keskityimme pöytätapojen harjoitteluun. Saattoi olla, että ruuan valmistamiseen jälkiruokineen kului kaksi tuntia, jopa ylikin, mutta itse ruokailu oli ohi puolessa tunnissa.

Kaikki tuo maksoi vaivan. Uskalsin jopa antaa itselleni luvan levätä. Huomasin, että minulle jäi sunnuntaisin ikiomaa aikaa, kun en koko ajan touhunnut jotain mielestäni perheen kannalta tärkeää.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Ajokoiran korvat

Kolmas tyttö oli vähän konstikas ruokailujen suhteen. Rintamaitoa ei edelleenkään tullut, vaikka olin nyt todella motivoitunut imettämiseen. Yleinen käsitys oli, että sen ajan äidit eivät halunneet imettää. Sellaista mahdollisuutta ei lääkärien mielestä ollut, ettei maitoa tulisi. ”Jos on rinnat, on maitoakin”, oli lastentautien ylilääkärin vankka mielipide. Hän varmaan tyttöihmisenä tiesi asian tarkkaan. Minun pienet rintani muuttuivat lapsen imiessä ajokoiran korviksi, mutta maitoa niistä ei herunut.

Yöt tämäkin vauva nukkui hyvin, kuten isommatkin tytöt. Nämä lapset eivät voi laulaa minulle äitienpäivänä; Äiti armas, monta yötä valvonut oot tähteni, uupumatta teit sä työtä mua vaaliessasi.
Päivisin Kolmonen nukkui vain vartin kerrallaan ja se oli joskus hankalaa. Kun päästiin syömään oikeaa ruokaa, loppuivat hankaluudet päivälläkin.

Äitiysloman aikaan olin väsynyt ja monenlaisten asioiden uuvuttama. Saatoin potea jopa synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta eihän sellaista voinut ääneen sanoa, kun ammatti oli lastenhoitaja. Valittelin Artolle, että en pääse täältä minnekään. Puolisolla oli heti vastaus valmiina: ”Pääsethän sinä, ota lapset mukaan.” Tätä vastausta ei tarvinnut toistaa, minä räjähdin heti kerralla.

Toinen kuolematon lause tuli sanotuksi samana vauvakesänä, kun Kajaanin Kamerakerho sai vieraita Englannista. Ensimmäisenä iltana vieraat vietiin erään kerholaisen mökille saunomaan. Joku kaveri tuli Artoa hakemaan ja kysyi: ”Lähteekö Leena?” ”Ei, kun sillä on vauva”, oli Arton vastaus. Onneksi satuin kuulemaan käydyn keskustelun ja selvitin asian juurta jaksain muutaman päivän kuluttua. Että minulla oli tässä perheessä ikioma vauva! Taas tuli pikkuisen lisää tilaa nyrkin ja hellan väliin.

Kolmosen kohdalla äitiysloma kesti jo puoli vuotta lapsen syntymän jälkeen. Minä olin niin innoissani, että aloitin työt vauvan ollessa viiden kuukauden ikäinen. Varmaan kaipasin aikuisia ihmissuhteita kodin ulkopuolelta.

Kaupungin päivähoitopaikkojen tarjonta oli niin paljon lisääntynyt, että meikäläisten tuloillakin oli mahdollista saada kunnallinen hoitopaikka. Ei tarvinnut enää uhkailla avioerolla. Hoitopaikkojen lisäys aiheutti myös koulutetun henkilökunnan lisätarpeen.
Äitiysloman jälkeen aukesi minulle mahdollisuus siirtyä uuteen pienten lasten päiväkotiin Koulukujalle. Asiassa oli sekin hyvä puoli, että saimme kolmostytön samaan päiväkotiin. Koulukujalla oli vauvaosasto, ensimmäinen ja ainoa Kajaanin kaupungissa silloin. Toinen ryhmä oli alle 3-vuotiaille. Työpaikkana se oli mukava, pieni yhteisö, eräänlainen perhe.

Niinpä syksyllä koulujen alkaessa työntelin Kolmosen viinin punaisissa vaunuissaan hoitoon samalla, kun menin itsekin työhön. Jos olin iltavuorossa, joka kesti viiteen asti, haki Arto lapsen aikaisemmin kotiin. Näin mentiin sujuvasti koko talvi ja seuraavana syksynä Kolmonen jatkoi samassa päiväkodissa isompien ryhmässä.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Kunnallista päivähoitoa, vaikka väkisin

Asuessamme uudessa kodissa nukkumalähiössä kaatuivat päivähoito-ongelmat päälle. Kunnallisiin päiväkoteihin ei meidän tuloillamme lapset mahtuneet. Niinpä piti kulkea ovelta ovelle kyselemässä, kuka ottaisi lapset hoitoon. Kakkostytölle löytyi perhehoitopaikka ja Ykköstyttö pantiin melkein väkisin puolipäiväryhmään Tapiolan päiväkotiin. Arto kävi kaupungilta kyselemässä hoitopaikkaa ja siellä sanottiin, että jos olisi vaikka avioerotapaus, niin sitten paikka järjestyisi. Hätääntyneellä isällä oli vastaus valmiina: ”Minä asun huomisaamusta lähtien talomme varastotilassa. Olemme eroamassa”. Liekö tällä vastauksella ollut vaikutusta, kun tyttö sai hoitopaikan. Ainoaksi ongelmaksi jäi lapsen kotimatka. Puolipäiväryhmä päättyi kello 13 ja sekä minä että isä olimme siihen aikaan tiiviisti työssä. Ei auttanut muu kuin opettaa tyttö matkustamaan yksin bussilla kotiin. Onneksi juuri siinä bussissa oli naiskuljettaja, niin lapsen rohkeus riitti. Päästyään kotiin, hän soitti tavallisesti minulle ilmoittaakseen, että on kotona.
Taas oli kaikki hyvin, paitsi, että koti oli tyhjä tytön tullessa sinne. No, me fiksut vanhemmat päätimme ottaa koiran hengittämään kotiin, ja odottamaan päiväkodista palaavaa. Niin meille muutti iso Saksanpaimenkoira, Nina. Se oli ehdottomasti Arton koira. Ärhäkkään rotunsa tähden koira piti kouluttaa hyvin.

Elämä alkoi olla hyvässä mallissa. Meillä oli kohtuullisen mukava koti, hyvät työpaikat ja kaksi kivaa tyttöä kasvamassa. Itse olin edelleen jotenkin epävarma, oliko tämä elämä nyt sitä oikeaa elämää? Sitä, josta sen aikakauden nuoren naisen kuului haaveilla. Parisuhteelle ei ollut kovin paljon aikaa, varmaan me luulimme sen hoituvan itsekseen siinä sivussa. Vähäiset ystävyyssuhteet toimivat opettajaperheiden kesken ja silloin minä olin auttamattomasti ulkona. Olihan minulla sentään oma työni ja sen kautta hyvät työkaverit.

Mentiin vuosi eteenpäin ja Ykköstyttö aloitti koulunkäynnin läheisessä Rinnekadun koulussa. Kolme ja puolivuotiasta Kakkostyttöä lennätettiin päivähoitoon Purolan päiväkotiin kaupungin toiselle puolelle. Minusta alkoi tuntua siltä, että uusi koti pitäisi testata vauvan kanssa. Miltä tuntuisi hoitaa vauvaa juuri tässä kodissa. Ei kun tuumasta toimeen ja minä olin oitis raskaana. Äitiyshuolto oli astunut aimo askeleen eteenpäin, nyt otettiin isä mukaan synnytysvalmennukseen ja näin hän pääsisi myös synnytykseen. Uudessa Keskussairaalassa oli varattuna yksi perhesynnytyshuone. Toivoimme hartaasti, että huone olisi vapaana, kun meidän vauvamme syntyy. Huhtikuun lopulla H-hetki koitti. Olin illalla Lastenhoitajayhdistyksen kokouksessa sairaalalla suuren telttani alla. Siis äitiysmekko oli kuin teltta, kaunista kangasta, oranssia ja ruskeaa, korkea kaulus, pitkät hihat, mutta ah niin kaamean leveä. Ei silloin kukaan halunnut näyttää pyöreää vatsaansa. Työkaverit sanoivat, että jää jo valmiiksi tänne, kun laskettu aika oli niin lähellä. Minä vain naureskelin ja ajelin kotiin nukkumaan. Aamuyöllä tuntui äkkiä, että nyt kastuu sänky. Hyppäsin lattialle ja siihen se lapsivesi lorahti. Pitäisi lähteä synnyttämään, miten se onnistuu, kun kaksi lasta jäisi ilman hoitajaa. Emme olleet ollenkaan varautuneet yölliseen lähtöön. Keksimme mielestämme oivan keinon. Koska tytöt eivät osanneet lukea, piirsi Arto kuvan äidistä, isästä ja vauvasta. Kuva jätettiin makuuhuoneeseen minun tyynylleni.  Oletimme, että lapset tulevat herättyään etsimään äitiä ja osaavat lukea kuvaviestin. Ja sitten lähdimme, toivoen, että synnytys kävisi nopeasti, niin kuin kävikin.  Minulle synnytys oli helpoin kaikista, minä vain nukuin ja aina välillä sanoin Artolle, että supistaa. Hän istui vieressä ja piti kirjaa supistuksista. Nopeasti tuli aika ponnistaa, ja syntyi kolmas tyttö. Kaksistaan synnytys oli paljon helpompaa kuin aikanaan yksin. Toisaalta, kun tiesin, miten homma etenee, ei tarvinnut jännittää puolisonkaan pärjäämistä. Tällä kertaa lapsi annettiin heti rinnalle, tosin valmiiksi kapaloituna. Siinä me kolme istuimme ja ihmettelimme uutta elämää. Kuuden jälkeen Arto kiirehti kotiin katsomaan ovatko lapset hereillä. Molemmat nukkuivat kaikessa rauhassa, kunnes isä tuli herättämään ja kertomaan uudesta pikkusiskosta.

Iltapäivällä odotti käynti sairaalassa katsomassa äitiä ja vauvaa.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Luopuminen on osa elämää

Vanhempani olivat rakentaneet uuden talon saman vuoden aikana kuin mekin. Isällä oli enää yksi työvuosi jäljellä ennen eläkkeelle siirtymistä. Hän oli toiminut lähes 15 vuotta kansalaiskoulun opettajana ja viimeiset vuodet koulunsa johtajana. Isä oli sairastanut useita vuosia nivelreumaa ja nytkin, juuri eläkevuosien alkaessa, selkä oli kovin kipeä. Kepin kanssa metsiä kulkien he yhdessä äidin kanssa poimivat talven puolukat ja tekivät tarpeelliset syystyöt pihapiirissä. Kun kaikki oli valmista, yhtenä aamuna isä ei enää voinutkaan nousta kävelemään. Jalat eivät kantaneet. Jalkojen pettämistä seurasi lyhyt sairaalakierre. Nopeasti selvisi, että isän selkärangan kaksi alimmaista nikamaa olivat romahtaneet. Lisätutkimuksissa varmistui, että kyseessä oli syövän aiheuttama etäpesäke. Varsinainen syöpä lienee ollut kymmenen vuotta aikaisemmin leikatussa eturauhasessa. Varmuutta asiasta ei koskaan saatu. Nyt ei ollut enää mitään tehtävissä, koska isän yleiskunto oli niin huono, ettei hän olisi kestänyt minkäänlaista hoitoa. Joulun hän vietti omassa kodissa kovien kipujen kanssa taistellen. Loppiaisena 1975 isä muutti Kirkkauteen. Isän toivomuksesta pidimme aivan pienet hautajaiset lähisuvun kesken. Toinen tyttäremme oli silloin täyttänyt kolme vuotta ja sanoi haudalta lähtiessämme: ”Sinne se ukki isoon ojaan heitettiin ja suuri kansi nostettiin päälle”.

Äitini oli juuri täyttänyt 60 vuotta ja jäi nyt yksin asumaan uuteen taloon. Ainoa kaveri hänellä oli Suomen pystykorva Simi, todella kaunis koira. Äiti olisi halunnut mennä autokouluun, kun kerran auto oli tallissa. Mutta me neljä viisasta lasta kielsimme sen ehdottomasti: ”Eihän tuossa iässä enää aloiteta autokoulua”. Myöhemmin olemme todenneet, että äiti olisi ehtinyt ja osannut kuluttaa toisen ja kolmannenkin auton loppuun elinaikanaan. Hänhän oli silloin todella nuori, vasta kuusikymppinen, virkeä ja iloinen rouvashenkilö.

Koska äiti oli ulospäin suuntautuva ja elämänmyönteinen ihminen alkoi uusia puolisokokelaita ilmaantua ihan pyytämättä. Minua se ensin vähän harmitti, ei isän paikalle saa tulla kukaan. Onneksi myöhemmin pystyin ajattelemaan, että se on äidin ikioma asia eikä siihen ole kenelläkään mitään sanottavaa. Äiti itse oli sitä mieltä, että hän ei ota ketään passattavaksi enää. Hän ei halunnut uudelleen nyrkin ja hellan väliin. Se oli viisas päätös.

Lopulta löytyi Veteraani melkein naapurista, leski hänkin. He seurustelivat yli 20 vuotta omien pelisääntöjensä mukaan.  Äiti asetti selvät rajat, milloin tavataan, missä käydään ja kuka maksaa. Koskaan äiti ei mennyt Veteraaninsa luo laittamaan ruokaa, syömään kyllä, jopa useita kertoja viikossa. Täsmälleen yhtä monta kertaa Veteraani kävi äidin luona syömässä. Yöksi ei jääty. Kumpikin siivosi oman kotinsa ja leikkasi nurmikkonsa itse. Toinen toistaan auttamassa he kyllä kävivät, mutta vastuu omasta kodista ja pihasta oli itsellä.  Meidän kaikkien lasten perheissä Veteraania kohdeltiin kuin ukkia ikään, hän kuului perhekuntaan. Näin mentiin, kunnes äiti yli 95 vuotiaana alkoi olla mielestään jo liian sairas. Hän ei tullut enää toimeen yksin omakotitalossaan ja saimme järjestettyä hänet asumaan kunnan omistamaan hoitokotiin. Kun äidin voimat hiipuivat edelleen, sanoi hän Veteraanilleen: ”Nyt sinä saat mennä, älä enää tule katsomaan, olen liian väsynyt”.  Eikä kulunut kuin muutama viikko, kun joku toinen leskivaimo löysi yksinäisen Veteraanin.

Me lapset perhekuntinemme saattelimme äidin isän viereen nukkumaan äitienpäivänä 2012. Saman vuoden lokakuussa saimme olla saattamassa puolison äitiä viimeiselle matkalle. Näin meistä tuli suvun vanhimpia eli heitä, joiden odotetaan seuraavaksi kuolevan.

 

 

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…