Nöyryytys synnytyssalissa

Kolmannen opiskeluvuoden täytti raskaus ja vauva. Olin ilman työtä ja entistä yksinäisempi. Kävelin joka päivä kaupungin hiljaisia katuja, koska kätilö oli kehottanut ulkoilemaan. Hemoglobiini pysyi alhaalla ulkoilusta huolimatta, muuten raskaus sujui mallikkaasti.

Vauvan syntymän laskettu aika oli helmikuun alussa 1968. Ennen sitä tammikuussa oli Artolla pakollinen kolmen viikon käytännön opetusharjoittelu. Hän sai tehdä harjoittelun Haapavedellä ennestään tutussa koulussa. Asuimme ne viikot vanhempieni huushollissa. Samalla äiti ompeli vauvalle makuupussin ja muuta pientä. Itse ompelin vauvanpaidat ja flanellinutut sen ajan sääntöjen mukaan. Ennen harjoitteluviikkoja olimme hankkineet jo vaunut ja vannan sekä häkkisängyn. Päätin, että meidän vauvamme ei tarvitse mitään koria, vaan elämä alkaa suoraan pinnasängystä. Äitiysvalmennuksessa kävin Kajaanissa. Isällä ei ollut silloin minkäänlaista osuutta näihin asioihin. Lapsi olisi äidin.

Kaikki oi valmista sinä helmikuisena tiistai-iltana, kun katsoimme pienestä matkatelevisiosta jääkiekko-ottelua. Minua alkoi kesken ottelun oudosti nipistellä ja ehdottelin jo välillä Artolle laitokselle lähtemistä.
– Katsotaan ottelu loppuun ja lähdetään sitten, ehdotti tuleva isä. Ottelu kesti yli puolen yön ja supistukset tihenivät hiljakseen. Oli kova pakkanen, minkä takia Arto laittoi auton valmiiksi lämpiämään. Joku tunti odoteltiin vielä kotona, mutta kolmen aikaan halusin lähteä. Tulimme Kajaanin ikivanhan Synnytyslaitoksen ovelle, soitimme ovikelloa ja pitkältä tuntuvan ajan kuluttua oven vierestä pienestä luukusta kuului kysymys:
–  Onko lapsivesi mennyt.
– Ei ole.
Sitten ovi avautui sen verran, että minä mahduin astumaan sisään hämärään käytävään. Puoliso jätettiin tylysti pakkaseen. Hänelle luvattiin, että saa soittaa.

Hoitaja saattoi minut suoraan pieneen synnytyssaliin. Viereisessä huoneessa tehtiin alustavat toimenpiteet, kuten alapään parturointi. Sen toimenpiteen tarkoitusta ei selitetty. Kun kaikki oli valmista, minut laitettiin synnytyspöydälle odottelemaan. Kätilö kävi aina välillä kyselemässä vointia ja tutkaili synnytyksen etenemistä. Aamulla yhdeksän aikaan kävi Kajaanin ainoa gynekologi katsomassa ja puhkaisi kalvot. Eikä mennyt monta minuuttia, kun tyttövauva oli maailmassa.  – Hieno synnytys, olisipa opiskelijat olleet nyt katsomassa, totesi kätilö. Kun kaikki jälkihommat oli hoidettu, tuotiin minulle kahvia ja pullaa. Kylläpä kahvi maistui taivaalliselta sillä hetkellä.

Vielä piti täyttää pakolliset paperit. Kätilö istui vieressäni ja alkoi tentata. Äidin nimi, isän nimi, isän ammatti. Siihen kysymykseen vastasin, että opiskelija.
– Ei pelkkä opiskelija riitä, pitää olla tarkemmin mitä opiskelee.
– Onhan minulla omakin ammatti, lastenhoitaja.
– Ei, isän ammatti vain. Jos olisi vaikka sekatyömies, pitäisi kertoa mitä työtä tekee, vaikka lapioi hiekkaa.
– Isä opiskelee seminaarissa.
– Laitan tähän seminaarilaisen vaimo.
Siis seminaarilaisen vaimo synnytti terveen tyttölapsen. Olin tyrmistynyt, olin jonkun toisen omaisuutta ja synnytin sille toiselle tytön.
Olinpa totisesti joutunut nyrkin ja hellan väliin.

                                                                                                       …jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

Luokkaretkellä

Kahtena ensimmäisenä opiskeluvuotena kävimme usein kummankin vanhempien luona. Viikonloput olivat vapaat ja Artolla auto, jolla matkan teko sujui. Äidin ja isän naapurit alkoivat vinoilla meiltä ruuan loppuneen, kun äiti kantoi lähtiessämme autoon kassikaupalla ruokaa ja säilykkeitä kellarista. Liekö ollut äidin karjalainen luonne, joka vaati antamaan vaikka silmät päästään omalle lapselleen. Äidin rakkaus oli ruokaa.

Anoppilassa käydessä sain usein kokea olevani täysin ulkopuolinen. Heti, kun tulimme taloon, otti anoppi poikansa ja he lähtivät kylälle hoitamaan asioita. Minä jäin kotiin vahtimaan kahta pikkupoikaa ja laittamaan ruokaa. Tiskiä oli aina paljon odottamassa ja kuumaa vettä vähän. Tein sen minkä osasin ja olin hiljaa vihainen. Kun poislähdön hetki tuli ja olimme hyvästelemässä, kysyi anoppi pojaltaan:
– Nykkö sää jo lähdet? Koska sää tuut?
Sen jälkeen hän luetteli monet työt, jotka Arton olisi pitänyt tehdä ennen lähtöään. Niihin töihin kuului paljon sellaisten esineiden korjausta, jotka pikkuveljet olivat rikkoneet. Tunsin aina lähtöhetkellä syyllisyyttä, kun vein hyvän työntekijän pois äidiltään. Kului ainakin kymmenen vuotta ennen kuin anoppi hyväksyi ensimmäisen poikansa avioliiton ja minä vapauduin syyllisyydestä.

Olimme olleet kokonaisen vuoden avioliitossa ja minusta alkoi tuntua, että vauva voisi sittenkin jo tulla. Taloudellisesti siihen ei olisi ollut mitään mahdollisuutta, mutta vauvakuume ei katsonut pankkitiliä. Minun palkkani meni elämiseen ja Arton opiskeluun oli otettu lainaa. Kaikesta huolimatta vauva saisi vastoin periaatteitani tulla.

Toisen opiskeluvuoden keväällä Arton luokka teki opintomatkan Saksaan. Heillä oli Saksan kieli oppiaineena ja siksi matka tehtiin kielen opettajan johdolla. Arto halusi, että minä lähden mukaan. Sanotaan, että matkailu avartaa, jos ei muuta niin kukkaroa. Meidän kukkaroamme matka ei voinut avartaa, kun se oli jo tyhjä. Siitä huolimatta matka oli mukava. Kävimme Lyypekissä, Braunschweigissa, Hannoverissa ja Hampurissa. Kävelimme oppaan johdolla jopa Hampurin kuuluisimman kadun, Reeperbahnin, läpi. Opas esitteli meille aluetta ja kertoi, että tyttöjä ei nyt näy, koska he ovat työssä. Muuan tyttöoppilas ryhmästämme kiirehti kysymään:
­- Missä työssä ne on?
Kukaan ei katsonut asiakseen vastata kysymykseen.

Muutama viikko matkan jälkeen alkoi minulle tulla kummallisia pahoinvointeja, ei aamulla, mutta pitkin päivää. Arkipäivisin naapurihuoneiston nuorimies, muusikko Pekka, tuli kotiinsa ruokatunnille. Heti, kun ovi oli paukahtanut kiinni, alkoi kuulua pianon soittoa seinän takaa – On koju pieni, jossa mies myy halpaa makkaraa, ja lapset ilmaiseksi ketsuppia saa – ja minä juoksin oksentamaan.

Samoina pahoinvoinnin aikoina olin elämäni ensimmäistä kertaa Herättäjäjuhlilla Kajaanin naapuripitäjässä Sotkamossa. Oli vaikuttavaa istua avoimen taivaan alla olevalla seurakentällä ja kuunnella Jumalan sanaa ja veisata heränneitten tapaan. Väliajalla söin hernekeittoa ja viiliä, enkä voinut pahoin.

 …jatkuu ensi viikolla tai sitten ei..

Pölyt pyyhkimättä

Minusta oli mukava muuttua taas kaupunkilaiseksi, vaikka uusi outo työpaikka jännitti kovasti. Olin asunut sekä Tampereella että Helsingissä yhteensä lähes kuusi vuotta. Kieltämättä viihdyin kaupungissa, varsinkin kesän kuuma asfaltti tuntui erikoisen hyvältä. Kulttuuri- ynnä muita rientoja en kaivannut, minulle riitti, kun sain olla yksin ihmisten keskellä.  

En ollut koskaan ennen työskennellyt päiväkodissa. Sain mukavan lastentarhanopettaja Pirkon parikseni ja muita hyviä työkavereita. Hiljakseen opettelin päivähoidon rutiinit. Vaikeinta oli saada 20 vilkasta lasta hiljenemään päiväunille. Suuren luokkahuoneen kahdella seinustalla oli kerrossängyt vieri vieressä ja jotenkin lapset piti saada rauhoittumaan. Muutama viikko meni opetellessa, mutta kun tutustuin lapsiin paremmin, alkoi hiljaisuus laskeutua huoneeseen hyvinkin nopeasti. Kevään tultua olin jo oppinut pitämään työstäni ja lasten kanssa oli erityisen mukava puuhailla.

Asuntomme oli samassa pihassa kuin maan kuulu Pekka Heikkisen leipomo. Autopaikka oli leipomon seinää vasten. Usein aamutuimaan leijui sisään puu-uunissa paistetun ruisleivän tuoksu. Itse asiassa kotimmekin oli vuokrattu silloiselta leipomon johtajalta Tauno Heikkiseltä.

Kaiken vapaa-aikani käytin kodin hoitamiseen. Äitini oli ollut lapsuudessani kotiäiti ja käyttänyt kaiken tarmonsa kodista ja perheestä huolehtimiseen. Minulla ei ollut käsitystä siitä mitä kaikkea kotona pitää ehtiä tehdä, kun käy päivät työssä. Ensimmäinen oppimani asia oli, ettei pölyjä ehdi pyyhkiä joka aamu. Pullaa ja muita herkkuja pyrin leipomaan joka viikko huolimatta siitä, että lauantaikin oli työpäivä. Minulla oli rima korkealla kotiasioissa. Kodin piti olla siisti ja tavarat paikoillaan. Toki niin pienessä yksiössä joka esineellä piti olla paikkansa, muuten asuminen olisi ollut yhtä kaaosta. Rahaa oli vähän, joten mitään uusia huonekaluja emme voineet ostaa. Vanhemmiltani saimme keittiön pöydän ja tuolit. Jonkinlaisen kirjoitustason Arto nikkaroi itse.

Halusin kontrolloida koko perhe-elämäämme. Missään tapauksessa lapsia ei saisi syntyä opiskeluvuosina. Lasten aika tulisi vasta sitten, kun asumme jollain pienellä maalaiskoululla neljän vuoden kuluttua. Maalaiskoulu oli minun unelmani ja unelmaksi jäikin.

Arto jatkoi omaa opiskelijan elämäänsä. Hän oli pitkät päivät seminaarissa, iltaisin oli usein koripallopeli sekä sen jälkeen istuminen Kettusessa. Olin vähän harmissani jäädessäni usein yksin. Minulla ei ollut muita tuttuja kuin työkaverit ja heilläkin oli oma elämänpiirinsä. Kaikki yhteiset tuttavat olivat opiskelijamaailmasta ja siihen joukkoon en tuntenut kuuluvani. Huomaamattani minusta tuli puolisoni äiti, joka mahdollisti hänen opiskelunsa ja vapaa-ajan viettonsa.

 Asia olisi pitänyt oikaista jo ensimmäisenä yhteisenä jouluaattona. Sain viikon vanhana aviovaimona Artolta lahjaksi Aino-aamutossut. Oivalsin heti, että äidille ostetaan joululahjaksi tällaiset jalkineet suurine punaisine tupsuineen. Sillä hetkellä olin tyrmistynyt, mutta en sanonut mitään. Koskaan en niitä tossuja laittanut jalkaani, enkä edes muista mihin ne joutuivat. Kajaaniin Aino-tossut eivät ainakaan muuttaneet.

 … jatkuu ensi viikolla tai sitten ei …

Kainuulaiseksi

Nyt, kun me molemmat asuimme vakituisesti minun asunnossani, loppuivat sunnuntaiaamun sänkyyn kannetut aamukahvit. Jouduin keittämään kahvit ihan itse.  Ruokaa voin ostaa ruokalasta halutessani, koska asuntoni keittiö oli minimaalinen talouden pitoon.

Pitkin kevättalvea pohdimme, muuttaisinko minä Kalajoelle anopin avuksi vai kenties Kajaaniin Arton kanssa. Anopilla ja hänen puolisollaan oli kaksi pientä, vilkasta poikaa ja paljon työtä, mutta siellä ei olisi ollut tilaa asua. Minua ei anopin huusholli kiinnostanut, koska olimme täysin eri maata, vierastimme toisiamme. Emme olisi osanneet puuhailla samassa keittiössä. Toisaalta, olihan minulla mahdollisuus etsiä oman alani työtä Kajaanista. 

Kevättalven aikana Arto tuli useita kertoja jo puolen viikon maissa Haapavedelle. Milloin oli tullut pallo silmään, tai flunssa oli alkamassa, milloin oli vain muuten ikävä. Siinä kypsyi ajatus, että ehkä meidän pitää pysyä yhdessä arjet ja pyhät.

Kesän asuimme Emäntäkoululla Kotilan vintillä minun asunnossani. Arto sai kesätyöpaikan Maitopulveritehtaalta. Minun kesälomani aikana teimme ajallisesti lyhyen, mutta kilometreissä mitaten pitkän Lapin matkan. Pieni harjateltta oli vaihtunut suurempaan murtoharjatelttaan ja kulkuneuvona oli Arton oma punainen Opel Kadet. Ajelimme yhtä kyytiä pitkiä huikosia ja kävimme kääntymässä Hammerfestissa asti.

Utsjoella saimme tutustua mäkäräisiin perin pohjin. Yritimme syödä iltapalaa, mutta leivän päälle maastoutui niin paljon mäkäräisiä, että leivästä ei enää viitsinyt haukata. Niinpä siirryimme telttaan aterioimaan. Teltan päällä olevan muovin alle tunkeutui miljoonittain noita ärsyttäviä hyönteisiä ja luulimme sateen ropisevan kattoon. Norjan puolella Jäämereltä puhaltanut kylmä tuuli pyyhkäisi ikävät inisijät pois kimpustamme.

Kesän aikana Arto onnistui hankkimaan Kajaanista pienen yksiön asunnoksemme ja minä sain lastenhoitajan väliaikaisen viran Väinölän päiväkodista. Työpaikkakin saattoi olla puolison hankkima, mutta muisti ei kerro tarkemmin, miten työ löytyi.

Elokuun lopussa pakkasin taas kaksoislaverini, pöytälamppuni, matkaradioni, omenankukkatauluni ja muun henkilökohtaisen omaisuuteni. Nyt oli yhteistäkin tavaraa kertynyt, joten pieni pakettiauto tuli täyteen kuljetettavaa.

Morsiuskimppu ei tuntunut mahtuvan mukaan ja niin kannoin sen tunkiolle. Siihen aikaan ei ollut jätehuolto- eikä muutakaan kierrätyslakia, kaikki mikä jäi, kannettiin tunkiolle. Siihen kimppu jäi kuivuneine ruusuineen ja freesioineen odottamaan lopullista maatumista. Taisi se katsoa perääni hiukan syyttävästi.

Syyslukukauden alkaessa meistä oli tullut kajaanilaisia.

… jatkuu ensi viikolla tai sitten ei …

Tämän seurakunnan läsnä ollessa

Hääpäivää edeltävänä yönä oli satanut valtavasti lunta. Niin paljon, että muutamat Arton sukulaiset eivät päässeet lumiesteiden takia tulemaan ollenkaan. Onneksi ei ollut kova pakkanen, vaan mukavan leuto talvipäivä.

Vihkiminen alkoi kello 13 Haapaveden kirkossa. Arton opiskelukavereita tuli kolme pitkää poikaa juhliin ja he sytyttivät kirkon kattokruunuihin elävät kynttilät. Olin kuitenkin niin jännittynyt, että en edes huomannut kynttilöitä kruunuissa.

Olin ollut koko aamupäivän yksin, sulhanen ja hänen vieraansa olivat vanhempieni luona. Emäntäkoulun johtajatar, Anja, auttoi minua pukeutumaan ja saatteli meidät sinisellä Volvollaan kirkkoon. Valkoinen kapea silkkinauha heilui antennissa juhlan merkkinä.

Kirkkoherra Lauri Mustakallio kehotti vihkipuheessaan, antakaa Kristuksen tulla kotiinne. Hän teki tarvittavat kysymykset ”tämän seurakunnan läsnä ollessa” ja laittoi sormuksen sormeeni. Olen kovasti ihmetellyt, miksi hän laittoi sormuksen sormeeni eikä tuleva puolisoni. Oliko siinä seurakunnassa tapana vain tehdä niin. En ole tullut asiaa keneltäkään kysyneeksi.

Vihkimisen lopuksi Arton äiti lauloi laulun, Leivästä enkelten sai osan ihminen. Eihän se nyrkin ja hellan väli heti enkelinleivältä maistunut, mutta ajan myötä on tullut enkelikeekiä ja voitakin päälle. Tänään voin olla kiitollinen jokaisesta päivästä.

Ajan tavan mukaan menimme suoraan kirkosta valokuvaamoon. Ei olisi tullut kuuloonkaan käydä valokuvassa ennen vihkimistä. Halusimme kunnioittaa perinteitä ja viettää aivan tavalliset maalaishäät.

Vieraat olivat jo asettuneet Emäntäkoulun ruokasaliin tullessamme paikalle. He tervehtivät meitä laululla, Miss soutaen tuulessa koivut sorjat soi ja runsaimmin ruusut loistaa, siellä morsiussaattomme kaunis karkeloi, kaiku kiirien riemumme toistaa.

Hääjuhlasta lähdimme sopivalla hetkellä keittiön kautta karkuun. Ihan salaa emme päässeet lähtemään, riisiä lensi niskaan ja auton perässä kolisivat kenkärajat ja peltipurkit.

Pistäydyimme vanhempieni kotona vaihtamassa vaatteet ja jatkoimme matkaa Ouluun hotelli Pohjanhoviin. Vietimme lyhyen ja ytimekkään hääyön. Aikaa ei ollut hukattavaksi, koska Arton piti olla maanantaina kello yhdeksän Kajaanin Seminaarissa lukukauden päättäjäisissä.

Ensimmäisenä aamuna herätessämme hotellihuoneessa Arto kysyi:

– Näetkö mitä tuossa tuolilla on?

-Sun housut.

– Ja minä ne myös pidän, tuli vastaus.

Tiukan komennon lisäksi oli aviomies varannut huomenlahjaksi nuorikolleen kimpun tulipunaisia ruusuja ja hopeisen sormuksen, jossa oli kivenä tiikerinsilmä.

Paikkani nyrkin ja hellan välissä alkoi hahmottua.

 … jatkuu ensi viikolla tai sitten ei …