Hoosianna Viipurissa

Raamattujen vienti Venäjälle jatkui kiihtyvällä vauhdilla 1990-luvulla. Samaan aikaan aloitettiin myös Jumalan Sanan kuljettamista. Rajan pinnassa ja Pietarin ympäristössä asui paljon Suomen kieltä puhuvia inkeriläisiä. Kaikki kynnelle kykenevät järjestöt lähettivät saarnamiehiä syrjäisiin kyliin mukanaan kaikenlaista avustustavaraa. Työ oli omalla tavallaan helppoa, kun sitä voitiin tehdä suomenkielisenä.

Pastori Arvo Survon tulta julkisuuteen Suomessa, ryöpsähti avustustyö Venäjälle aivan uudenlaiseen vauhtiin. Lukuisia avustusmatkoja tehtiin Suomesta Pietariin Puskinin kirkkoon. Jokaisella kirkkovieraalla oli muovikassillinen viemisiä ja niitä sitten jaeltiin kirkossa ja kirkon ulkopuolella. Kävipä niinkin, että jotkut sikäläiset miehet ottivat vastaan useita kasseja ja lupasivat jakaa tarvitseville. Tosiasiassa he kuitenkin pyörähtivät kirkon nurkan taa ja myivät kassien sisällön hyvään hintaan. Olipa joku jättänyt työpaikkansakin ja siirtynyt tähän uuteen ammattiin. Lahjan antajat eivät tienneet tästä mitään.

Myös hengellisen sanoman kuljettajista oli jopa ylitarjontaa. Pastori kertoi, että joskus saattoi kahdeksankin bussilastillista suomalaisia olla tulossa Puskinin kirkkoon ja jokaisessa bussissa oli joku, joka sanoi, että Pyhä Henki on kehottanut häntä saarnaamaan tässä jumalanpalveluksessa. Viisaana miehenä Arvo Survo tiesi, että ei Henki voi kahdeksaa saarnaa tarkoittaa ja hän antoi jokaiselle halukkaalle mahdollisuuden tuoda lyhyen tervehdyksen Suomesta.

Aika nopeasti sekavan alun jälkeen perustettiin Inkerin kirkko uudelleen ja Kansanlähetys sai lähettää lähetystyöntekijän palvelemaan kirkkoa. Työntekijän avulla saatiin vähän järkeä avustusten kuljettamiseen. Rajan tällä puolen kerättiin kaikenlaista tavaraa ja eri järjestöt kuljettivat sen rajan yli. Joskus tuntui, että me tyhjensimme vinttimme ja aittamme ja rauhoitimme omantuntomme. Kaikkea tavaraa ei ehditty loppuun asti tarkastaa ennen eteenpäin antamista. Niinpä saattoi käydä, että joku sai sukkahousut yhdellä lahkeella tai housut olivat haaroista kokonaan halki. Ajattelimme, että ihmiset sillä puolen jakaisivat tavaroita keskenään, mutta siihen he eivät pystyneet. Jokainen piti tiukasti kiinni siitä mitä oli saanut. Pääsimme käymään eräässä lastenkodissa, johon olimme lähettäneet muun muassa suuria määriä elintarvikkeita. Siellä olivat vehnäjauho- ja sokeripussit hyllyillä ja lisää tuli koko ajan. Samoin kävi vaatetavaran kanssa. Luulen, että myös monet hienot miesten puvut menivät aika nopeasti vainajan mukana hautaan. Venäjällä vainaja puettiin aina juhlavaatteisiin ja miesten puvuista oli suuri puute. Vaikka tavaraa meni aina ohi hyvän tarkoituksen, jäi sitä paljon ihan oikeasti avuksikin paikallisille asukkaille. Inkeriläismummot olivat mahdottoman tyytyväisiä, eivät he odottaneet meiltä mitään suuria tuliaisia, sanoivat vain: ”Kunhan itse tulette.” Kun kävimme kodeissa, oli tarjoilu aina ihan ylenpalttista. Viipurissa eräs perhe teurasti viimeisen kanansa, kun olimme heillä kylässä. Se tuntui jo melkein pahalta.

Mieliinpainuvan adventin jumalanpalveluksen saimme viettää 1990-luvun alkupuolella Viipurissa. Silloin ei ollut vielä kirkkoa käytettävissä, sen aika tuli myöhemmin. Tilaisuus pidettiin eräällä koululla. Meillä oli mukana pappi ja kanttori sekä bussilastillinen meitä muita kirkkovieraita. Koulun juhlasali oli vanha ja ankea, näyttämölle rakensimme alttarin. Lenin katseli seinältä touhuamme. Paikallista väkeä oli sali täynnä. Hoosianna kaikui aivan erityisellä tavalla ja se on jäänyt ikuisesti mieleen. Tämä laulava joukko ei ollut saanut laulaa julkisesti Hoosiannaa vuosikymmeniin. Tämä hetki oli kenties heidän elämänsä tähtihetki.

Palveluksen jälkeen paikaliset seurakuntalaiset tarjosivat vielä kahvit ahtaalla käytävällä. Me hienoihin seurakuntasaleihin tottuneet vieraat katsoimme ihaillen, kuinka iloisina ja onnellisina kahvinkeittäjät touhusivat. Ulkonaiset olot olivat varsin kylmät ja karut, mutta palvelemisen ilo oli valtava.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

Parisuhde paremmaksi

Kajaanissa asuessa olimme aloitelleet Kansanlähetyksen puitteissa avioparityötä. Oli kutsuttu joitain tunnettuja pariskuntia luennoimaan eri aiheista.
Avioparikurssejakin oli siihen aikaan jo olemassa. Minä en koskaan halunnut niille pienille kursseille, koska pelkäsin ryhmäkeskusteluja. Ajattelin, että minä en halua selvitellä ongelmiani tuntemattomien ihmisten kanssa.

Lappeenrannassa tuntui myös olevan tarvetta avioparityön aloittamiseen. Vuonna 1994 Arto sai minut houkutelluksi Pieksämäen isolle perheleirille. Uskalsin pitkän taivuttelun jälkeen lähteä mukaan. Sinne kokoontuu joka vuosi heinäkuussa 250 avioparia ja lapset päälle. Ajattelin, että siellä ei kukaan minua tunne, eikä myöskään ole kiinnostunut minun asioistani. Majoittumista oli tarjolla huoneissa, asunto vaunuissa- tai autoissa ja telttakin oli monen perheen yösijana. Me menimme tietenkin vaunun kanssa.

Kahdeksan päivän pituinen ohjelma koostui kaksi kertaa päivässä pidetyistä luennoista ja sen jälkeen ryhmäkeskusteluista. Lapsille oli koko ajan oman ikätasonsa mukaiset ryhmät. Tuntui varsin mukavalta sulautua siihen suureen, vilkkaaseen joukkoon.
Ihan kokonaan en päässyt tutuista ihmisistä eroon. Heti ensimmäisenä aamuna meidät yhytti eräs lappeenrantalainen rouva ja alkoi vaatia Artolta, että meidän avioparipiirissä pitäisi olla sitä ja tätä. Arto kuunteli sujuvasti jonkun aikaa ja vihdoin ymmärsi sanoa, että olen tullut hoitamaan omaa parisuhdettani tänne, puhutaan muusta sitten leirin jälkeen. Sen koommin ei kukaan puhunut työasioista.

Ryhmässä oli aina tarjolla kahvia, teetä ja keksejä. Ryhmät oli koottu etukäteen, vaihtaa sai, jos halusi tai ei tuntenut oloaan kotoiseksi. Meitä oli vetäjäpariskunnan lisäksi kaksi keski-iän melkein ylittänyttä paria ja kolmas pari, jolla oli nuorin lapsensa mukana. Kokoonpano tuntui onnistuneelta. Vetäjäpari kyseli moneen kertaan ”nuorilta”, että viihtyvätkö he meidän kanssamme ja he väittivät viihtyvänsä. Ryhmässä keskustelimme aina luennon teemasta ja aiheesta annetuista lisäkysymyksistä. Pakko ei ollut puhua, mutta kas kummaa, minäkin löysin puhekykyni tosi nopeasti.

Yhden tuttavapariskunnan mies ei oikein osannut puhua, vasta torstaina hän avasi ensi kerran suunsa ja sanoi: ”Kahvia, kiitos.” Näin lujille suomalainen mies saattoi joutua aviopariryhmässä. Hänen vaimonsa oli hyvin vilkas ja värikäs ihminen, joka käytti varmaan ison osan puolisonsa 2000:sta sanasta omien 6000 sanansa lisäksi. Opimme leirillä, että meillä puolisoina on nuo määrät sanoja vuorokautta kohti.

Erilaisissa ryhmissä pohdittiin paljon sitä, kuinka me olemme juuri se sukupolvi, jossa äidit lähtivät työhön kodin ulkopuolelle. Tilanne oli aivan uusi. Meillä monilla oli ollut kotiäiti ja saimme oppimme kodinhoidosta häneltä. Sitten yhtäkkiä ollaan tilanteessa, että molemmat puolisot ovat töissä. Siihen muutama lapsi, lyhyt äitiysloma, hoitopaikan etsintä ja kaikki muu yllättävä. Kyllä siinä rakkaus oli koetuksella. Nyrkin ja hellan väliin olisi ollut tehtävä isän mentävä aukko, mutta eihän se tahtonut onnistua. Takaraivossa asui vahvana ajatus miesten töistä ja naisten töistä. Raja ylittyi vain pakon sanelemana. Keittiö kuului naiselle, silloin. Onneksi nyt tilanne on paljon parempi. Hellan ääressä voi puuhailla yhtä hyvin isä kuin äitikin.

Näitä ”Pieksämäkiä” kertyi meille neljä kappaletta ja sen jatkoksi omaa avioparityötä Lappeenrannassa. Alkuun paikallinen Helluntaiseurakunta oli nihkeä ottamaan avioparitilaisuuksia, he eivät tarvinneet sitä työmuotoa. Meni joitakin vuosia ja heidänkin joukoissaan alkoi olla avioeroja, johan saimme kokoontua heidänkin viihtyisissä tiloissaan.
Toki aviopariryhmäämme, työrukkaseen, kuului montakin pariskuntaa hellareista. Yhteistyö eri kirkkokuntien välillä oli moitteetonta. Meitä oli 6-8 parin tiimi, jonka voimin järjestimme useina vuosina avioparipäiviä. Kutsuimme luennoitsijoita muualta Suomesta ja paikallisesti kokoontui pienryhmiä.
Yhden kerran laitoimme rohkeasti päivän aiheeksi, Seksi säkenöimään, ja se aiheutti närää muutamissa ulkopuolisissa. Eräskin neiti-ihminen lakkasi käymästä Kansanlähetyksen tilaisuuksissa. Tuollaiset säkenet piti hänen mielestään sammuttaa.

Meidän ensimmäinen Pieksämäen ryhmämme on kokoontunut siitä lähtien kerran vuodessa. Vierailemme vuorotellen jokaisen kodissa, Helsingissä, Tampereella ja Lappeenrannassa. Lahdesta tullut pari on jäänyt matkan varrella terveydellisistä syistä pois. Olemme hengelliseltä taustaltamme jonkin verran erilaisia, mutta se ei millään tavalla vaikuta keskusteluissa. Ryhmän kokoontuminen on vuoden juhlahetki. On niin turvallista tulla yhteen ja jatkaa juttua siitä, mihin vuosi sitten jäätiin. Tiedämme toisistamme jo niin paljon, että ei tarvitse itseään esitellä, eikä näytellä sen parempaa kuin on.
Me kaksi vanhaa paria olemme olleet jo pitkään eläkkeellä ja ”nuoripari” on saanut kuluvana vuonna ensimmäisen lapsenlapsensa. Olemme ilolla todenneet, että 23 vuotta sitten tehty ryhmäjako oli osunut aivan oikeaan, johdatusta, sanomme me.

… jatkuu kun jaksan kirjoittaa lisää …

Kuorsaajat kuriin

 Jokasyksyinen ruskaretki kuului myös piirijohtajan järjestämään ohjelmaan. Linja-autolastillinen väkeä oli aina lähdössä mukaan. Matka suuntautui yleensä jonnekin Lapin kolkkaan tai itäiseen Suomeen. Matka Lappeenrannasta Lappiin on kohtuuttoman pitkä, joten pyrimme järjestämään aina yhden yöpymisen välille, joko Oulun seudulle tai Kainuuseen.
Retkillä oli hengellinen ohjelma aina tärkeässä osassa. Päivät liikuttiin ulkona, milloin puolukoita poimien, milloin tunturissa vaeltaen. Iltapäivällä palasimme majapaikkaan syömään ja saunomaan. Illalla oli raamattuopetus ja seurustelua. Rukouksella oli myös tärkeä osuus ohjelmassa.

Tavallisesti Arto vastasi ohjelmasta ja minä hoidin majoitusjärjestelyt. Yritin etsiä jokaiselle sopivan nukkumapaikan. Majoitustilat olivat aika vaatimattomia, ei ollut suihkuja ja vessoja joka huoneessa. Piti myös huomioida, kuka pystyy nousemaan yläsänkyyn ja kenen pitää päästä vessan viereen. Aina ei ollut mahdollisuutta yöpyä kahden hengen huoneessa, vaan piti sijoittaa useampia outojakin ihmisiä samaan huoneeseen.
Usein aamulla ensimmäinen keskustelun aihe oli kuorsaus. Vähän iäkkäämmät ihmiset kuorsasivat ja toiset häiriintyivät. Kun asia oli eräällä retkellä otettu jo useana aamuna esiin, ja oli oltu vähän kireitäkin, keksin mielestäni hyvän ratkaisun. Sanoin tiukasti, että tästä lähtien kukaan ei saa puhua kuorsaamisesta mitään, siitä tulee paha mieli sekä kuorsaajalle että kuuntelijalle. Siihen loppui kuorsaaminen meidän retkillämme.

Ainakin kaksi ruskamatkaa teimme Suomussalmen Hossaan. Nykyään siellä on aivan uusi kansallispuisto, silloin oli vain vanha tukkikämppä, jota sai vuokrata. Olimme järjestäneet aikoinaan samaan paikkaan Kajaanin Kamerakerhon kanssa kaksi retkeä, joten paikka oli meille vetäjille tuttu. Viivyimme koko viikonlopun samassa paikassa. Ulkoilimme, tutustuimme harvinaisiin kalliomaalauksiin ja vierailimme rajaseutukirkossa. Tietysti kuuntelimme tiiviin sarjan raamattuopetuksia iltaohjelmana.
Retkillä oli aina enemmän aikaa tutustua ihmisiin ja mukaan tuli monia uusia uskollisia työn ystäviä. Hossan retkillä meillä oli omat eväät ja emännät, muilla matkoilla olimme tilanneet ateriat sopivilta yrittäjiltä matkan varrelta.

Kerran olimme varanneet paluumatkalla lounaan tietyn huoltoaseman ravintolasta, nimi on unohtunut. Olimme tulossa Oulusta suoraan Lappeenrantaan ja oli pikkuisen kiireen poikasta. Arto soitteli tuntia ennen ruokapaikkaan tuloa ja kuuli, että lasagne odottaa meitä siellä tasan klo 11.
Olimme aikataulun mukaan paikalla ja Arto meni edeltä sopimaan, miten ruokailu on järjestetty. Olihan se järjestetty, mutta toisella puolen Suomea saman omistajan ravintolassa. Ei ollut tilaaja eikä tilauksen vastaanottaja tullut selvittäneeksi kumpaan paikkaan olimme tulossa. No, hetken hämmingin jälkeen ravintola sai rivinsä järjestykseen ja 50 nälkäistä pääsi syömään lounasta.

Isä-Jumalan varjelus matkoillamme oli täydellinen, mitään suurempaa vahinkoa ei koskaan sattunut. No, yhden kerran linja-auto ei aamulla suostunut käynnistymään, mitä lie kiukutellut. Olimme kokko porukka lähtövalmiina ja mitäpä muuta kuin työntämään. Työntäjiä riitti auton joka puolelle ja pakkohan sen oli hyrähtää käyntiin niin suuren voiman edessä.
Yhteistyössä on voimaa.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

Jauhelihakeittoa

 Työ hengellisessä järjestössä oli 1990-luvulla todella koko ajan täyttävää. Mitään ylärajaa ei ollut tekemisen suhteen, alarajakin oli liukuva. Kunkin piirin vastuuhenkilö sai toimia omien armo- ja tarmolahjojensa mukaan, yhteisiä ohjeita pääjärjestön taholta tuli niukasti. Tärkein ohje lienee ollut, että Raamatun sanassa oli pysyttävä.

Piirijohtaja vastasi toiminnasta piirin alueella, suunnitteli ohjelman, toteutti sen, hommasi puhujat ja muut esiintyjät. Hän myös hoiti ilmoitukset tilaisuuksista, teki 5-6 kertaa vuodessa ilmestyneen ystävälehden ja piti yhteyksiä alueensa seurakuntiin. Kaiken käytännön työn lisäksi hän myös teki budjetin ja vastasi taloudesta. Rahaa piti tulla ja tietty summa lähetettiin kuukausittain pääjärjestöön lähettien palkkaamiseksi. Piirihallitus määritteli työn linjat ja valvoi tietenkin työntekijää. Etelä-Saimaan Kansanlähetyksessä oli kaiken aikaa hyvä ja toimiva hallitus tukemassa työn tekoa.

Meitä oli silloin tasan kaksi palkattua työntekijää ja suuri joukko vapaaehtoisia ahertajia. Arto oli piirijohtaja ja minä hänen sihteerinsä. Näin jälkeen päin olemme todenneet olleemme hyvä työpari. Arto painoi kaasua edellä ja minä jarrutin perässä. Arto luki riveiltä ja minä rivien välistä. Ihmissuhdetyössä rivien välistä lukeminen on tärkeä taito. Monille ystäville tuli myös tarve vaikuttaa Arton mielipiteisiin minun kauttani, mutta sen opin torjumaan nopeasti. En vienyt niitä viestejä Artolle. Kehotin asianomaista kertomaan asiansa suoraan Artolle tai kuuntelin asian ja unohdin saman tien. Olen saanut Luojalta lahjaksi unohtamisen armolahjan. Asiat, joita ei ole tarpeen muistella, unohtuvat nopeasti ja täydellisesti.

Oliko sitten ihme, että kotiasiat tahtoivat jäädä sivuseikoiksi. Onneksi tyttäret olivat aika omatoimisia eivätkä tarvinneet paimenta kotona. Luottamusta riitti puolin ja toisin.

Erään kerran jostain reissusta tultua Nuorimmainen näytti meille tehneensä kitaralleen kotelon, farkkukankaasta täydellisesti kitaran muotoinen kotelo vetoketjuineen kaikkineen. Minä haukoin henkeäni, miten on mahdollista, että 15-kesäinen tyttö oli saanut sen aikaan. Jos olisin ollut kotona, en olisi antanut hänen edes aloittaa kotelon tekemistä, koin sen niin vaikeaksi. ”Siksi minä teinkin sen sillä aikaa, kun olitte pois”, sanoi tyttö selitykseksi.

Joka kevät ennen kesän alkua tehtiin jonnekin lähiympäristöön Ystäväretriitin nimellä kulkenut päivän mittainen matka. Oli järjestetty hyvää ohjelmaa ja hyvää ruokaa sekä yhdessä oloa ja tietysti sauna. Tavallisesti meillä oli omat emännät ja eväät mukana. Yhtenä keväänä ei omilla emännillä ollut mahdollisuutta lähteä mukaan, joten minun piti ottaa jauhelihakeiton keittäminen vastuulleni. Olimme menossa Luumäen seurakunnan kesäkotiin Osviittaan. Tiesin paikan ja keittiön, muuta en keiton keittämisestä suurelle joukolle tiennytkään. Soitin tutulle talousopettajalle kysyäkseni kuinka suuria määriä mitäkin varaan mukaan. Sain ohjeet, joista yksi on vielä mielessä, 2 dl märkää henkeä kohden. Siis juotavaa piti olla tuo määrä yhdelle ihmiselle. Varmaan varasin kaikki muutkin raaka-aineet ohjeen mukaan. Apuemäntiä ilmestyi riittävä määrä kuorimaan perunoita, ruskistamaan jauhelihaa ja kattamaan pöytiä. Niin jauhelihakeitto valmistui ja muukin tarjoilu tuli hoidetuksi.

Tavallisesti minun ei tarvinnut osallistua taloustöihin työpaikalla. Seuroissa tarjottiin aina kahvit, vapaaehtoisia kahvinkeittäjiä ja pullan paistajia oli aina tarpeeksi. Puhujavieraiden majoittaminen oli myös tavallista arkea. Majoituspaikkoja oli useita, mutta jos majoitettava oli yksinäinen mies, hänen paikkansa oli meillä. Yksin asuvat vanhat rouvat eivät rohjenneet ottaa yöksi yksinäistä miestä.
Tohtori Saarnivaara oli haastava majoitettava. Ensimmäiseksi hän tutki hiukseen ripustetun kultasormuksen kanssa, onko sängyn alla jotain haitallisia virtauksia. Jos ei ollut vuode kelpasi. Sitä en tiedä mitä toisessa vaihtoehdossa olisi tapahtunut, meillä peti oli hyvässä paikassa. Hänellä oli aina oma pieni kirjoituskone mukanaan ja hän työskenteli kaiken vapaa-ajan. Lisäksi hän söi vain kasvisruokaa. Meillä hän yöpyi ensimmäisen kerran jo Kajaanin aikoina.
Sanassa sanotaan, että joka majoittaa matkalaisia, saa pitää enkeleitä vieraanaan. Se sana pitää paikkansa.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…