Leivinuunin kyljessä

Yhtä ja toista pientä oli talossa vielä tekemättä, kun muutimme sisään uuteen kotiin. Pääasia oli, että saimme asua sisätiloissa suojassa sateelta ja tuulelta. Haimme huonekalut autotallista ja ne löysivät pikkuhiljaa omat paikkansa.

Arto sai työhuoneen kirjahyllyineen ja kumpikin kotona asuva tyttö omat huoneensa. Tupakeittiö oli kai minun. Meidän, vanhempien makuuhuone oli talon toisessa päädyssä sauna- ja pesutilojen vieressä. Olohuone ja keittiö olivat yhtä avointa tilaa läpi talon. Minun mielestäni koti oli lähes täydellinen, nautin siitä suunnattomasti. Kadonneiden olohuoneen verhojen tilalle löytyi vanhoista varastoista Kajaanin kodissa aikoinaan olleet valoverhot. Ikkunoissa oli sälekaihtimet asennettuna, joten näkösuojaa oli riittävästi. Olimme onnellisia päästyämme asumisen puolestakin normaaliin elämään.

Arton päivät kuluivat työssä ja illat usein seuroissa ja muussa iltaohjelmassa. Paljon aikaa kului myös kaikenlaisen toiminnan valmisteluun. Sen ensimmäisen syksyn aikana hän kävi tutustumassa alueensa jokaisen seurakunnan kirkkoherraan.

Minä olin edelleen se nuorimmaisen toivoma kotiäiti leivinuunin kyljessä. Hyvin nopeasti huomasin, että näin kiireisessä perheessä leivinuunilla ei ollut paljonkaan käyttöä, puhumattakaan avotakasta.

Yritin tehdä oman osuuteni kodin viihtyisyyden eteen. Sisäpuolella nyrkin ja hellan välissä oleminen sujui varsin mallikkaasti, olihan keittiö oma suunnittelemani. Ihmettelin vain, kun keittiön työtasot olivat uudessa kodissa 7 cm korkeammat kuin Kajaanin kodissa. Minä en ollut kasvanut senttiäkään viidessätoista vuodessa, joten pöydät tuntuivat hivenen korkeilta.

Ulkopuolella, pihalla, oli paljon siivoamista. Kasasin kaikenlaista jäännöspuutavaraa tontin nurkalle pois vientiä odottamaan. Suuria tellinkejä en saanut yksin liikuteltua muuten kuin pyörittelemällä niitä nurkasta nurkkaan. Olivat aivan liian raskaita. Hitaasti mutta varmasti sain kaiken romun pois pihalta. Talvi oli tulossa, joten varsinaiset pihan kunnostustyöt jäivät seuraavalle kesälle.

Yhtenä iltana, kun Arto oli taas iltatöissä, innostuin maalaamaan makuuhuoneessa ollutta tiiliseinän pätkää valkoiseksi. Ongelma tuli siitä, kun maali ei tarttunut tiilien saumauksessa käytettyyn betoniin. Niinpä kastoin sormeni valkoiseen maaliin ja maalasin jokaikisen tiilen välin erikseen etusormella. Sormen pää meni lähes nahattomaksi, mutta seinä tuli maalatuksi. Vähän jo itketti ennen kuin sain työn valmiiksi. Arto tuli kotiin ja ihmetteli aikaansaannostani. En antanut tarkempaa työselostusta tekemästäni.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

Irtolaisena syyssateessa

Rakentaminen otti aikansa ja syyssateet uhkasivat tulla.
Arton piti lähteä seurakuntansa kanssa ruskaretkelle Lappiin ja minä jäin yksin valvomaan rakennushommia. Kuinka ollakaan keittiön kaapistojen tulopäivä oli sovittu tietyksi päiväksi, mutta talo ei ollut vielä valmis. Ei auttanut muuta kuin kasata koko kalusto pihaan ja peittää pressuilla. Vettä sataa tihuutti päivittäin ja olin huolissani menevätkö kalusteet pilalle.

Lopulta tuli oikein iso sade ja vesi valui piipun juuresta alas keittiöön asti. Arto oli edelleen retkellään ja minä kiipesin katolle peittelemään piippua pressuilla estääkseni suuremmat kosteusvahingot. Katolle nouseminen pelotti, mutta pakko oli nousta, kun kirvesmies ei sinne kiivennyt. Ei kuulunut hänen tehtäviinsä.  Aamuvarhaisella katolla kiipeillessäni tuntui, että tästä hommasta ei tule mitään. Olin joutunut liian suuren kuorman kantajaksi.

Ruskaretkeläiset palasivat ja syyssade jatkui. Talon ulkomuuraus jouduttiin tekemään osittain kovassakin sateessa ja se näkyi lopputuloksessa.
Tuli elokuu ja lasten koulu alkoi. Sujuvasti molemmat tytöt aloittivat koulunkäynnin teltasta. Toinen meni Armilan lukioon ja toinen Kaukaan peruskouluun. En ole kysynyt kehtasivatko tytöt kertoa uusille kavereilleen kotioloistaan.

Olimmehan muutenkin koko perheenä vailla vakinaista asuntoa olevien kirjoissa. Yritin näet kesällä saada perhettämme merkittäväksi asumaan tulevassa osoitteessamme. Siinähän me asuimmekin omalla tontilla, tosin asuntovaunussa. Soitin rekisterin pitäjälle ja hän sanoi oitis, ettei siinä voi asua, kun ei ole taloa. Selitin tilanteen, sanoin, että talo valmistuu muutaman kuukauden sisään. Ei auttanut, meitä ei voitu kirjata minnekään. Aikani selitettyäni virkailija myöntyi ja sanoi laittavansa meidät vailla vakinaista asuntoa olevien kirjaan. Siis irtolaisiksi, sanoin minä. Ei kuulemma enää käytetä sellaista nimitystä.

Kosteuden takia olohuoneen lattian betoni ei ottanut kuivuakseen, että olisi päästy asentamaan parkettia. Viikon- parin välein otettiin näyte ja aina vaan oli liian kosteaa. Sitten tuli perunan noston aika ja meidän muuttokuormamme piti saada pois navetan ylisiltä. Piano oli sijoitettu aiemmin kesällä hyvään kotiin erään lähetystyöntekijän perheeseen. Meinasi tulla hätä käteen. Minne saamme omaisuutemme turvaan vielä muutamaksi kuukaudeksi.
Apu löytyi läheltä. Erään ystäväperheen autotalli oli tyhjillään ja saimme hakea omaisuutemme sinne. En muuten ole eläissäni nähnyt niin siistiä autotallia kuin se oli. Liekö perheessä ollut paljon riitoja, jolloin isäntä oli lähtenyt siivoamaan autotallia. Traktorin lavalla kolistelimme omaisuutemme maalta kaupunkiin. Samalla matkalla katosivat olohuoneen verhot. Epäilen, että ne yksinkertaisesti putosivat tärisevästä kyydistä maantielle, kun olivat liukkaassa muovipussissa.

Vihdoin tuli se päivä, että parkettien asennus voitiin alkaa. Eikä sinä viikkoja kulunutkaan, kun lattiat oli asennettu ja pääsimme pyytämään lopputarkastusta.

Päivää ennen tarkastusta tyttäret muuttivat teltastaan nukkumaan uuden talon vaatehuoneeseen. Petivaatteet piilotettiin siksi aikaa, kun tarkastaja oli talossa. Ja sinä samaisena yönä syystuuli repi teltan katon kappaleiksi. Oli hyvä, että lapset nukkuivat sisällä, vaikkakin luvatta. Heti tarkastuksen jälkeen muutimme koko perhe uuteen taloon. Taas tuntui kodilta.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

Punaista maitoa

Siinä sitten asuimme uudessa kaupungissa, tulevan kodin takapihalla omassa asuntovaunussa. Tyttäret eivät olleet vielä tulleet, joten olimme kahdestaan. Elämä niissä oloissa oli aika yksinkertaista, tontille tuli vesi ja sähkö ja vaunussa oli vessa. Suihkussa saatoimme käydä Kansanlähetyksen Lähetyskodilla. Puhelin oli hankittu jo ennen kuin mitään oli tehty. Kännykästä ei osattu uneksiakaan, puhumattakaan älypuhelimesta.

Talon sokkeli oli saatu valmiiksi, eikä mennyt aikaakaan, kun talopaketti tuotiin paikalle isolla rekalla. Muutamassa päivässä talon näköinen rakennelma oli pystyssä. Yksi kirvesmies oli työssä koko ajan ja monen monta talkoomiestä hänen apunaan. Terassin alle muurattiin peruskivi. Sinne kätkettiin päivän lehti, pieni Raamattu ja muutamia kolikoita. Joku ilmaisi Uuden tien palstoilla pahoittaneensa mielensä, kun Pyhä Kirja oli kätketty maahan. Oli niitä mielensä pahoittajia silloinkin.

Rakentamisen ohessa Arto aloitti uuden työnsä. Oli paljon uutta opittavaa, joten rakennusmurheet piti hoitaa lähes aina öiseen aikaan. Muutaman viikon kuluttua järjestettiin tehtävään siunaaminen Lappeenrannan kirkossa ja sen jälkeen oli tulojuhla Seurakuntasalissa. Juhlissa oli parisataa henkeä mukana, mikä antoi vahvan uskon tulevaan.

Heinäkuussa pidettiin Peltolan koulun kentällä perinteiset telttajuhlat. Se oli monipäiväinen, suuri tapahtuma. Silloin oli vielä paljon vapaaehtoisia tekijöitä ja juhlat onnistuivat hyvin. Minulle erikoisinta oli huomata, kuinka puhujat ruokittiin aivan eri paikassa kuin muu yleisö ja kai vähän erilaisilla ruuillakin. Seuraavana kesänä asia tehtiin toisella tavalla, kaikki nauttivat samanlaisesta palvelusta ja samanlaisesta tarjoilusta.

Kaiken työn ja touhun keskellä talo tuntui valmistuvan kiusallisen hitaasti. Saimme jo alkukesästä talon vesijohdon päähän pesukoneen ja elämä helpottui kovasti. Nuoremmat tytöt tulivat myös tontille asumaan ja koska vaunussa tuppasi olemaan ahdasta, majoitimme heidät telttaan.

Kesä 1988 oli erikoisen lämmin ja kuiva. Se sopi meille erinomaisesti. Laitoin päivittäin vaunussa ruokaa 4-5:lle työmiehelle. Ruokapöytä oli katettuna pihalle. Leivinuunia muuraamaan tuli kaksi uskovaista muuraria Savonlinnasta asti. Muurarit ovat tunnetusti tärkeitä virkamiehiä. Niinpä meidänkin ystävämuurari huomautti minulle, että muurari tarvitsee punaista maitoa, muuten ei synny kunnon uunia. Minäpä toin sen jälkeen pöytään punaiset maitotölkit. Ruokatarvikkeet hankin polkupyörällä polkien parin kilometrin päässä olleesta Euromarketista.

Muurauksen kestäessä päämuurari kutsui minut monta kertaa päivässä katsomaan, tuleeko leivinuunista sellainen, kun haluan. Enhän minä poloinen ollut koskaan nähnyt uunin muuraamista, joten sanoin aina, että hyvä tulee. Loppujen lopuksi leivinuunin suuluukku tuli kuitenkin pikkuisen liian korkealle. Lopullinen lattiahan valmistui vasta uunin jälkeen.

Elokuussa pidettiin Lappeenrannassa valtakunnallinen Nuorten kesätapahtuma. Sen järjestelyt oli tehty jo ennen Arton tuloa, mutta toimeenpanossa olimme molemmat mukana. Voileipiä tehdessä pääsin tutustumaan piirin lähetystäteihin. Sunnuntaina nuorten tapahtuman päätyttyä minä kiirehdin uuteen kotiin lakkaamaan olohuoneen kattoa. Oli tullut vähän paniikkia, kun tuntui, että talo ei valmistu. Kyllä hävetti, kun muutamat ystävät tulivat katsomaan kotiamme ja minä olin siellä täydessä työn touhussa. Minä, joka olin aina ollut sitä mieltä, että pyhätyöllä ei ole siunausta.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Sekasorto navetanvintillä

Tunnelin päässä näkyi valoa. Uuden talon suunnittelu eteni huimaa vauhtia. Toimen miehenä Arto varasi kaupungilta tontin, kriteerinä se, että maapohja oli tasainen. Siihen voisi alkaa heti tehdä talon pohjaa. Seinäelementit tilattiin valmiina tehtaalta. Paikka oli neljän kilometrin päässä kaupungin keskustasta oleva uusi nukkumalähiö, Karhuvuori nimeltään. Pienellä kadun pätkällä oli valmiina viisi taloa, kolme tonttia oli vielä rakentamatta. Lähin ruokakauppa oli kahden ja puolen kilometrin päässä, peruskoulu Kaukaalla ja lukio kaupungissa, kirkko Lauritsalassa ja lääkäri kaupungissa. Siinä oli kaikki tärkeä mitä nyrkin ja hellan välissä tultaisi tarvitsemaan.

Arto kävi monta kertaa Lappeenrannassa järjestelemässä rakennusasioita. Minä pääsin paikalle ensimmäisen kerran vasta, kun sokkeli oli jo rakennettu. Heti, kun tontille oli saatu sähkö ja vesi, veimme asuntovaunumme sinne. Viereinen rakentamaton tontti toimi pihanamme.

Koko kesäkuun pakkasin vanhan kodin tavaroita, niitä tuntuikin olevan todella paljon. Monesta asiasta oli luovuttava. Luultavasti kaikki lasten lelut lähtivät mukaan ja siitä iloitsen tänäänkin. Lastenlapsilla on ollut mahdollisuus leikkiä äitiensä leluilla. Minkäänlaista haikeutta ei pakkaamiseen liittynyt. Minulle oli jollain tapaa ilo päästä pois Kainuusta. En ollut koskaan oikein kotiutunut sinne, 23 vuotta oli ollut minulle kuin pitkä, pimeä putki. Kaipasin edelleen hämäläistä maisemaa sekä sini- ja valkovuokkoja, nyt päädyin Karjalaan äitini synnyinmaakuntaan.

Viimeisen juhannuksen vietimme Pyhäjoella sisareni perheessä. Siellä oli taas koko suku koolla ja meno sen mukaista. Lapset esittivät omatekoisia kuvaelmiaan, aurinko paistoi ja kaikilla oli mukavaa. Olisiko ollut jonkun serkkutytön rippijuhlat sinä juhannuksena, en enää muista.

Olimme sopineet, että muuttoauto tulee heti maanantaiaamuna juhannuksen jälkeen. Kello 7 soi ovikello, me olimme juuri ja juuri heränneet. Kaksi rivakkaa miestä alkoi kantaa tavaroitamme rekan kyytiin. Onneksi kaikki oli pakattu lukemattomiin laatikoihin. Eikä siinä mennyt edes kauaa, kun meidän maallinen omaisuutemme oli kuormattuna autoon. Jotain pientä ja särkyvää sekä iso anopinkieli jäi meille vietäväksi henkilöautossa. Kakkostyttö jäi siivoamaan jälkiä ja meni sitten kaverinsa luo tullakseen vasta myöhemmin Lappeenrantaan. Kolmostyttö oli jäänyt jo juhannusreissulta mummolaan.

Me vanhemmat kiirehdimme vielä syömään ystäväpariskunnan, veturinkuljettajan, luo ja lähdimme sen jälkeen ajamaan muuttoauton perässä. Oletimme ehtivämme perille lähes samoihin aikoihin kuin kuorma-autokin. Olimme sopineet, että muuttoauto vie tavaramme Inkerin ja Jukan navetan vintille, eihän meillä ollut asuntovaunua kummempaa kotia. Vintti olisi meidän käytettävissämme siihen asti, kun perunat pitää nostaa. Perheellä ei ollut enää karjaa, vaan navetasta oli tehty perunavarasto. Me uskoimme vahvasti, että uusi talo on valmis ennen perunannostoa.

Tullessamme illansuussa paikalle oli muuttoauto käynyt, jättänyt omaisuutemme sikin sokin vinttiin ja lähtenyt pois. Silloin meinasi itku tulla. Siinä heti oven suussa hymyili vihreä piano valkoisin hampain, muut huonekalut kaikki sekaisin mikä missäkin, pahvilaatikkoröykkiöt ympärillä. Linnut olivat ehtineet jättää jo omat merkkinsä sohvan reunalle. Meillä meni koko ilta kootessamme tavarat jonkinlaiseen järjestykseen tietääksemme mitä missäkin on. Peittelimme omaisuutemme pressulla ja ajelimme omalle tontille ikiomaan asuntovaunuumme.Siellä tuntui kodilta.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…