Tiilitalossa asuu onnellinen perhe

Meidän kerrostalossamme oli sauna ylhäällä kuudennessa kerroksessa. Pesuhuoneen suuresta ikkunasta aukeni kaunis maisema Kajaaninjoelle ja koskelle. Meitä vähän harmitti, kun vuorotyöni takia lauantainen saunavuoro jäi usein käyttämättä. Olisipa oma sauna.
Oman saunan unelmaa mietittiin moneen kertaan ja aina lopuksi päädyttiin siihen, että pitää rakentaa oma talo. Vaan, kun ei ollut rahaa millä rakentaa. Kun tarpeeksi kauan mietittiin ja haaveiltiin, käveli Arto pankkiin pyytämään lainaa. Eihän meillä ollut muuta omaa kuin opintovelkaa ja säännölliset kuukausitulot. Pieni alkupääoma saatiin lainaksi Arton kotipitäjän pankista takuita vastaan ja niin uskallettiin ottaa asuntolaina omasta pankista.

Tontti saatiin Variskankaalta, noin kolme kilometriä kaupungin keskustasta. Helmikuun pakkasilla varasimme tontin. Tälle tontille piti rakentaa talo punatiilestä. Tutkimme kaikki Tiilikeskuksen mallit ja päädyimme Eeroon, kolme makuuhuonetta, iso olohuone, keittiö, takkahuone ja sauna. Mainoksen mukaa tiilitalossa asuu onnellinen perhe.

Keväällä heti lumien sulettua Arto meni tutkimaan tonttia. Tontilla oli suuri vesilammikko, josta sorsapari pyrähti lentoon uuden omistajan tullessa paikalle. Ensimmäinen tehtävä oli kaivaa ojia, että vesi pääsisi valumaan pois. Tontille oli tuotu maata ja siksi se oli pitkään märkä, mikä tarkoitti myös sitä, että rakennuksen pohjan piti olla luja.
Pitkin kevättalvea Arto tilasi rakennusta varten kaikenlaista tavaraa, koska mitä aikaisemmin pystyi tilaamaan, sitä suuremmat alennukset sai. Valutalkoot pidettiin jo ennen koulun loppumista. Kesän tultua alkoi kattotuolien naulaaminen. Ei niitä silloin vielä ollut valmiina ostettavissa. Tuntui, että koko helteinen kesä vain naulattiin eikä muuta valmista näyttänyt tulevan. Olihan Artolla pitkä kesäloma, silloin vielä kesä- heinä ja elokuu. Sen aikana ehti tehdä aika paljon hommia omalla rakennuksella kahden kirvesmiehen kaverina. Syksyllä lukuvuoden alkaessa oli meidän rakennuksemme jo sisätyövaiheessa.
Niinä vuosina rakennettiin paljon ja osaavasta työvoimasta oli puutetta. Niinpä meillekin sattui sähkömies, joka oli käynyt asentajan kurssista vain puolet. Meille tuli sähkölämmitys ja tämä asentaja ei osannut ollenkaan asentaa sellaista. Kesti aikansa ennen kuin Arto huomasi puutteen ja sai liikkeestä kovan tappelun jälkeen uuden miehen. Talvi oli tulossa ja taloon piti saada lämpö päälle. Kerran muurari ei tullut ja laasti oli valmiina odottamassa. Eipä siinä muu auttanut kuin Arton muurata itse. Sitten joku myi osan meidän sisäseiniimme varatuista lastulevyistä. Taas käytiin kiivaita neuvotteluja kauppiaan kanssa ja jostain haalittiin uudet levyt.
Minun iltavuorojeni aikana 5- ja 1-vuotiaat tytöt olivat usein isän kanssa rakentamassa. Ei hän niinä iltoina paljon saanut aikaan. Talo kuitenkin valmistui hiljakseen syyssateen kastellessa maan ja lopulta lumi ehti tulla peittämään sotkuisen ympäristön.

Silloin eivät kaiken maailman rakennusmääräykset olleet niin pitkälle vietyjä kuin nykyään, niinpä me muutimme taloon heti, kun lämpö oli päällä ja vesi tuli ainakin saunaan. Keittiössä pystyin keittämään ja makuuhuoneet olivat valmiit nukkumista varten. Saunan pesuhuoneen lattialla pesin lapset ja tiskasin astiat. Olohuoneen lattia oli auki vielä pari kuukautta. Isoihin olohuoneen ikkunoihin ostin keltaista lakanakangasta tilapäisiksi verhoiksi.
Niissä, aika puutteellisissa oloissa asuminen nyrkin ja hellan välissä oli vallan kotoisen tuntuista, melkein viihtyisää. Meillä oli ikioma koti.

Täältä viiden vuosikymmenen takaa katsellessa huomaan, että me elimme täsmälleen samalla tavoin kuin meidän kumpaisenkin kotona oli eletty. Siellä äiti oli kotona ja hoiti kaikki perheen sisäiset asiat ja lasten kasvatuksen. Ainoa pieni ero oli siinä, että minä olin kokopäiväisesti työssä kodin ulkopuolella ja toin oman tilini kuukausittain yhteiseen käyttöön.  Me olimme se sukupolvi, joka syyllisti äidit. Jos olit työtä tekevä, syyllistyit lasten päivähoitoon laittamisesta, jos olit kotiäiti, syyllistyit siipisiskona olemisesta. Vei vuosikymmeniä kasvaa tästä syyllisyydestä ulos.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Toinen tyttö tuli taloon

Minun vauvakuumeeni oli aiheuttanut sen, että joulun alla 1971 olin ensin sairaslomalla ja sitten tammikuusta maaliskuuhun äitiyslomalla. Tammikuun lopulla tosi kylmänä aamuna syntyi toinen tyttömme Kainuun Keskussairaalassa.
Ennakkoon pelkäsin, että mennessäni synnyttämään, sanovat päivystyksessä, että istukaa odottamaan, haemme paperit. Ei onneksi sanottu, kysyttiin taas: ”Onko lapsivesi mennyt?” Ja kun vastasin, että on, viskasivat oitis paareille pitkäkseen ja rullasivat synnytyssaliin. Tälläkin kertaa isä jäi oven ulkopuolelle lapsivedestä märkä pyyheliina käsissään.

Tässä synnytyksessä oli valoa, melua ja kiiltävää terästä yllin kyllin. Kaksi synnyttäjää oli vierekkäisillä pöydillä samassa salissa ja radio pauhasi mahdottoman kovaa. Vähintään Porilaisten marssi tuli kaiuttimista hirveällä voimalla, kun minä yritin pungertaa isoa tyttöä maailmaan. Sain sentään sanotuksi, että pankaa tuo meteli pienemmälle. Siinä hiljaisen marssin tahdissa syntyi terve tyttö, täydet 10 pistettä.
Nyt en sentään sännännyt heti kotiin lihapullia paistamaan, vaan olin säädetyn ajan, olisiko ollut neljä vuorokautta, sairaalassa. Silloin saimme jopa yhdeksi päiväksi kodinhoitajan kotiin auttamaan. Imetyksen kanssa kävi niin kuin ensimmäisenkin tytön kohdalla, rintamaitoa ei tullut. Ja hyvähän se oli, kun äitiysloma oli vain kaksi kuukautta. Miten imettäminen olisi onnistunut, kun piti palata työhön niin nopeasti.
Arto oli tutustunut uusiin opettajatyötovereihin, nyt Jehovan uskoa tunnustaviin. Heilläkin oli halu kertoa omasta uskostaan ja Arto kuunteli mielellään. He olivat myös hyvin ystävällisiä ja avuliaita. Näytti siltä, että heidän ystävällisyydellään oli omat taka-ajatuksensa. Kun Jehovan usko ei Artolle maistunut, haaleni ystävällisyyskin tavalliseksi hyvän päivän tuttavuudeksi.

Palasin työhön entiselle työpaikalleni, yhdistetylle pienten lasten ja keskosten osastolle. Pienten puolella viihdyin, mutta keskola oli minulle pelottava paikka. Varsinkin yöt olivat jännittäviä, kun eivät keskosvauvat ilmoitelleet etukäteen tulostaan. Osastolla valvoi yksi yhteinen sairaanhoitaja ja sekä keskolassa että pienten puolella yksi lastenhoitaja.
Siihen aikaan eivät vanhemmat olleet juuri millään tavalla mukana lapsensa hoidossa. Sairaala otti lapsen vastaan, hoiti lyhyen tai pidemmän aikaa ja palautti terveen lapsen vanhemmilleen. Keskosten kohdalla aloiteltiin käytäntöä, että vanhemmat saivat käydä syöttämässä vauvaansa. Sitä ennen äiti ja isä pääsivät katsomaan keskosvauvojaan ulkoa ikkunan kautta. Lasten onneksi näissä asioissa on astuttu huima askel parempaan suuntaan.

Lastenhoito-ongelman edessä olimme päätyneet apulaiseen kotona. Emmehän tarvinneet hoitajaa kuin niinä arkipäivinä, kun minä olin työvuorossa. Ensimmäinen tyttö osoittautui epäluotettavaksi, ei tullut paikalle sovittuna aikana. Jouduin ottamaan lapset auton takapenkille ja etsimään vapaalla olevan työkaverin, jolle jättäisin heidät muutamaksi tunniksi.  Arto haki tytöt kotiin, päästyään koulusta. Silloin ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta jäädä pois työstä lasten takia. Onneksi näin kävi vain pari kertaa. Ne kerrat olivat minun elämäni kauhun hetkiä. Työvuoro alkaa, on pakko saada lapset takapenkiltä jonnekin. Ystäväpiirissämme ei ollut ensimmäistäkään varamummoa, joka olisi voinut auttaa.

Kesän tultua Arto jäi hoitamaan lapsia ja vasta minun lomani alettua alkoi varsinainen kesä. Minun kesälomani oli yleensä toiminnallinen aika kesästä. Usein oli joku valokuvaukseen liittyvä kurssi Mieslahden opistolla Paltamossa. Jos aikaa ja säätä oli, tehtiin pieni telttaretki. Kahden lapsen kanssa telttailu oli vielä siedettävää.
Loman viimeinen viikko käytettiin Tampereen tädin siirtolapuutarhamökillä olemiseen. Täti osti meille vanhemmille joka kesä liput Pyynikin kesäteatteriin ja hoiti lapset. Se oli vuoden ainoa kulttuurikokemus meillä. Vastavuoroisesti me teimme tädin talkoovuorot siirtolapuutarha-alueella. Jokaisella asukkaalla oli tietty tuntimäärä talkootyötä alueen siistimisessä. Täti oli jo sen verran iäkäs, ettei hän selvinnyt töistä enää itse. 
Jokakesäinen perinne oli tietysti Särkänniemessä käynti. Siitä ei luovuttu satoi tai paistoi.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

 

Hyvin pukeutuneet nuoret miehet

Arto oli päässyt urakierrossa jo vakinaiseen virkaan Kajaanin Keskuskansakoululle. Kansalaiskouluvuosien jälkeen hän oli ollut yhden vuoden Kajaanin Maalaiskunnan Jormuan kyläkoulussa opettajana. Keskuskoulu oli suuri koulu ja arvostettu työpaikka. Näytti siltä, että työn puolesta meidän molempien ainoa päämäärä oli päästä eläkkeelle nykyisistä viroistamme.

Samoihin aikoihin kaksi erikoisen hyvin puettua nuorta miestä ilmestyi ovemme taakse. He kertoivat olevansa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkosta ja halusivat tulla kertomaan kirkostaan ja keskustelemaan kanssamme. Minä tiesin heti mitä nämä herrat ovat ja lähdin Nannan kanssa puistoon leikkimään. Arto kutsui miehet sisään ja kuunteli heidän kaksikymmenminuuttisensa. Yhtään pidempään ei istunto kestänyt, mutta he pyysivät lupaa tulla uudestaan.  Näin mentiin ihan useita kuukausia, miehet tulivat säännöllisesti ja lähtivät asiansa esitettyään. Ei rasitettu innokasta kuulijaa pitkillä istunnoilla. Yhdeksännessä istunnossa tuli vaatimus, että tästä lähtien Arton piti rukoilla heidän antamillaan ohjeilla ja sanoilla. Siinä kohtaa Artonkin hälytyskellot alkoivat soida ja hän lähti kirjallisuudesta etsimään mitä nämä Mormonit oikein ovat. Todettuaan, että tämä uskonto ei ole ollenkaan kristillinen, hän lopetti istunnot siihen paikkaan.

Valokuvausharrastus vei entistä enemmän aikaa. Kamerakerho kokoontui kuukausittain ja sieltä tuli innostus kuvien kehittämiseen itse. Niinpä meidän kylpyhuoneemme alkoi yhä useampana viikonloppuna muuttua pimiöksi. Sunnuntai-iltapäivät olivat hyviä hetkiä valokuvien kehittämiseen. Me Nannan kanssa kärtimme oven takana useimmiten pottaa. Ovea ei voinut avata kuin juuri ja juuri sen verran, että tuo tärkeä esine saatiin sujautetuksi eteisen puolelle. Kuvausretkille pääsimme koko perhe yhdessä ja näiltä retkiltä löytyi jo oikeita ystäviäkin. Opettajien kanssa seurustellessa minä jäin usein ulkopuoliseksi, koska tämän ammattikunnan edustajat puhuivat aina työstään. Kamerakerholaisten kanssa puhuttiin kaikesta muusta kuin työstä. Siinä joukossa syntyi vuosikymmenet kestäviä ystävyyssuhteita.

Nanna oppi puhumaan varsin aikaisin ja mielikuvitusta tuntui olevan vaikka toisille jakaa. Kun hänellä ei ollut leikkikaveria kotona, keksi hän oman ystävän. Sen nimi oli Monti, eikä se ollut tyttö eikä poika. Nanna oli tainnut silloin jo keksiä tämän nykyajan virtauksen, sukupuolettomuuden. Monti istui autossa, ruokapöydässä ja milloin missäkin. Aina piti muistaa kysyä, missä se oli, ettei vaan istunut Montin päälle. Joskus se jäi hissiin ja Nanna kiisi takaisin hissiin juuri, kun ovi oli sulkeutumassa. Onneksi ei sattunut vahinkoja leikkikaveria pelastaessa.

Kävimme Nannan kanssa usein Pekka Heikkisen pikkuruisessa leipäkaupassa. Vilkas lapsi tuli siellä niin tutuksi myyjien kanssa, että päätti kutsua heitä meille kylään: ” Tule sitten käymään minulla”. Illalla tyttö itki murheellisena, kun hänen kutsumansa vieras ei tullutkaan.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

Äitienpäivälounasta Oulussa

Ensimmäisen opettajavuoden jälkeen Arto sai palkkaa jo kesäajaltakin, ei tarvinnut enää olla koko kesää sairaalan vapaa-ajan ohjaajana. Sitä vastoin talvikaudella, hän oli ainakin yhden illan viikossa järjestämässä musiikkituokioita potilaille. Mitään säännöllistä iltaohjelmaa meillä kummallakaan ei voinut olla, koska minun työvuoroni olivat niin kuin olivat. Ilta- ja yövuoroni aikana Arto hoiti lapsen ja kodin. Perusasiat, kuten ruuanlaiton ja siivoukset tein minä vapaapäivinäni. Jos minulla oli viikonloppuna vapaata, ajelimme melkein poikkeuksetta mummolaan. Yleensä kävimme molemmissa mummoloissa, kun ne olivat samalla suunnalla. Muutenkin ajelimme aika paljon autolla.

Eräänä äitienpäivänä käväisimme Oulussa lounaalla. Matkaa tuli yhteensä liki 400 km, mutta ei se meistä tuntunut edes pitkältä. Oli muuten sama ravintola, missä söimme kihlojen ostamisen jälkeen. Viiden vuoden aikana oli henkilökuntaa vähennetty, vain yksi tarjoilija passasi meitä entisen neljän sijaan. Paluumatkalla kiertelimme Hiukkavaarassa, paikoilla, joissa Arto oli ollut aliupseerikoulussa.

Nannan ensimmäisen joulun vietimme Tampereella minulle rakkaan Esteri-tätini luona. Sen jälkeen olemme viettäneet jokaisen joulun kotona oman perheen kesken. Jouluvieraana on ollut joskus äitini ja myöhemmin Tampereen täti. Minä en halunnut ottaa tavaksi mummolajouluja, koska aina olisi ollut kiistaa siitä kumman kotiin mennään. Ja toiseksi isoäidit laskivat jo nyt mielessään, kuinka paljon olimme kummassakin huushollissa olleet. Minä halusin rakentaa meidän perheelle ihan omat joulu- ja muut juhlaperinteet. Niissä perinteissä ovat sulassa sovussa karjalaiset ja hämäläiset tavat maustettuna pikkuisella siivulla pohjalaista mentaliteettia. Elämä alkoi tuntua ihan mukavalta, oli alkanut löytyä jo joitakin ystäviä tai ainakin perhetuttuja. Arto löysi kamerakerhon ja innostui valokuvaamisesta. Minulla ei ollut työn ja kodin lisäksi mitään harrastuksia. Viihdyin hyvin kotiasioiden parissa, ompelin Nannalle vaatteita ja virkkasin kaikkea mahdollista. Sukkia en neulonut, koska en osannut tehdä kantapäätä.

Parisuhteen osalta olin jotenkin varuillani. Epäilin kai avioliiton kestävyyttä. Katselin kuin sivusta menevän miehen menemisiä, aina piti olla jotain työn alla. Paikallaan olo ei tahtonut onnistua. Lapsuudenkotini oli ollut hyvin perhekeskeinen ja sitä varmaan odotin omankin kotini olevan. Kaipasin myös yhteyttä seurakuntaan.

Nanna oli jo vaippaiän ohittanut ja oli kovin helppohoitoinen, oikea unelmalapsi. Silloin iski vauvakuume ihan yllättäen. No, se kuume ei tuottanut tulosta, raskaus alkoi väärässä paikassa ja leikattiin pois. Jouduin omaan sairaalaan potilaaksi. Naistentautien osastolla oli siihen aikaan vielä voimassa vanha käytäntö aamuisin. Aamuraportin jälkeen hoitajat asettuivat käytävälle veisaamaan jonkun virren säkeistön. Ensimmäisenä aamuna veisattavaksi sattui tosi harras hautajaisvirsi, eikä se todellakaan tuonut lohtua minun tilanteeseeni. Toivuin kuitenkin kaikesta nopeasti ja vauvakuume laski ainakin yhdeksi vuodeksi. Palatakseen sitten taas.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Pysyvää virkaa vailla

Koululaitos yritti tosissaan löytää kaikille valmistuneille kansakoulun opettajille työpaikat. Kansakoulujen tarkastajalla oli pino valmistuneiden opettajien papereita eli pysyvää virkaa vailla olevien pino ja toinen pino, jossa olivat täyttämistä vailla olevat opettajan virat Kainuun alueella. Näitä pinoja selailtuaan tarkastaja ehdotti itse kullekin mahdollista sopivaa paikkaa.

Lopulta tarkastaja tarjosi Artolle väliaikaista opettajan virkaa jostain Kuhmon perukoilta. Arto tietysti kieltäytyi kohteliaasti kertoen, että hänellä on vaimo vakinaisessa virassa Keskussairaalassa ja lisäksi lapsi elätettävänä.  Oli siinä tarkastajalla ihmettelemistä, kun vasta valmistunut opettajan planttu kieltäytyi tarjotusta työpaikasta laittaen perheen etusijalle. Sellaista ei ollut ennen tämän tarkastajan kohdalle sattunut.

Jostain mutkien kautta Arto sai kuulla, että Kajaanin maalaiskuntaan valmistuvaan uuteen Kansalaiskouluun ei ollut löytynyt pätevää puutyöopettajaa. Siltä istumalta Arto marssi koulun johtajan puheille. Opettajan tehtävänä oli myös asentaa puutyösaliin kuuluvat koneet paikalleen. Arto ei kauaa asiaa miettinyt, olihan hän ollut puuntyöstökoneiden kanssa tekemisissä jo Haapavedellä ollessaan. Hänellä oli rohkeutta ottaa vastaan vaativa työ.

Palkka lähtisi juoksemaan vasta syyskuun alusta, joten kesätyöpaikka tutussa sairaalassa oli paikallaan. Siellä oli jotenkin tykästytty reippaaseen vapaa-ajanohjaajaan.
Pikkusiskoni, silloin lukiolainen, tuli kesäksi hoitamaan Nannaa.

Kuinka sattuikaan, tuona kesänä meillä oli vain yksi yhteinen vapaapäivä. Kesälomaa ei kummallakaan ollut hankittuna. Päätimme viettää sen ainoan vapaapäivän retkeillen. Pakkasimme autoon lapsen hoitajineen ja ajoimme Kiuruveden leirintäalueelle. Aurinko paistoi lämpimästi, uimme, nautimme auringosta ja söimme eväitä. Illalla ajoimme takaisin Kajaaniin. Sen kesän loma oli vietetty.

Syksyllä Arto aloitti opettajan työt Kuurnan kansalaiskoulussa ja minä jatkoin epäsäännöllisessä vuorotyössä Keskussairaalassa. Tytölle olimme onnistuneet saamaan perhehoitopaikan hyvin läheltä. Lapsen jättäminen hoitoon oli minulle aluksi vaikeaa. Ensin itkin sitä, kun lapsi jäi itkemään hoitotädin syliin. Muutaman viikon päästä itkin sitä, kun lapsi ei edes vilkuttanut minulle vaan juoksi suoraa päätä omiin leikkeihinsä.

Elämä haki taas hetken aikaa omia uomiansa. Artolla oli kuusi työpäivää ja vapaat sunnuntait, minulla oli työ- ja vapaapäivät sikin sokin. Yövuorot kestivät aluksi kolme yötä kerrallaan ja muutaman vuoden kuluttua siirryttiin valvomaan vain yhtä yötä. Alkuun yksi yö tuntui tosi helpolta, mutta lopulta yksi ja toinen joutui toteamaan, että enää ei ehtinyt koskaan lepäämään. Valvontavuoro tuli niin usein, että väsymys oli jatkuvaa. Minulla alkoivat migreenikohtaukset vielä lisätä yövuorojen kuormittavuutta.
Koska olin paljon vapaana arkipäivisin, jäivät kotityöt minun vastuulleni. Jäin hellan, nyrkin, lapsen ja epäsäännöllisen työajan väliin.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…