Ruuhkavuoden yllätykset

Vuodesta 1991 tuli perheellemme todellinen ruuhkavuosi. Maailmantilanteessakin oli silloin omat ruuhkansa. Tammikuun puolessa välissä alkoi Persianlahden sota. Syyskuussa Neuvostoliitto tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden. Vuoden mittaan Neuvostotasavalta toinen toisensa jälkeen itsenäistyi ja vuoden lopussa Neuvostoliitto lakkasi lopullisesti olemasta. Samana vuonna Leningrad muutti nimensä Pietariksi. Vuoden 1989 marraskuussa oli Berliinin muuri murtunut. Suuria asioita oli tapahtunut ja tapahtumassa. Monet tapahtumat vaikuttivat jopa meidän perheemme elämään.

Kansanlähetys lähetti joka vuosi jonkun piirijohtajan lähetyskentälle tutustumaan lähettien työhön. Nyt oli Arton vuoro päästä seuraamaan järjestön tekemää työtä Etiopiassa. Etelä-Saimaan piirillä oli siellä kannatettavanaan lähettiperhe. Minulle oli mahdollista osallistua matkaan omalla kustannuksella. Tottahan toki otimme ilolla vastaan tarjotun tehtävän. Pääjärjestön edustajana matkaan lähti Afrikan työstä vastaava pastori Tapani Kaitainen. Jo edellisen vuoden lopulla olimme valmistautuneet matkaan. Oli otettu monia pakollisia rokotuksia selvitäksemme Afrikan matkasta. Lentoliput oli varattu Kansanlähetyksen kautta.

Suunnitelmat ja aikataulut olivat valmiina ja sitten syttyi tuo pelottava Persianlahden sota. Lentoja peruttiin ja moneen otteeseen, koko matka oli vaarassa peruuntua. Meitä kehotettiin kuitenkin olemaan valmiina, jos lähtö onnistuisi. Lähtöpäivä oli tammikuun 26. päivä. Kaksi päivää ennen varmistui, että koneet yleensä lentävät ja pääsemme lähtemään. Pienellä kiireellä olimme valmiit matkaan.

Lähiomaiset olivat lähtöämme vastaan ja testamenttasivat lapsiamme toisilleen. Sanoimme sukulaisille, että sama Jumala varjelee meitä Etiopiassa kuin Suomessakin. Niin myös tapahtui. Arton tehtäviä tuli hoitamaan jo Kainuun ajoilta tuttu pastori Hannu ja vaimonsa Airi. He asuivat meillä matkamme ajan. Näin meidän oli myös helppo lähteä ilman työ- ja perhehuolia.

Matka olikin täydellinen irtautuminen arjesta. Tuskin yhtään kertaa ehdin ajatella kotiasioita. Siihen maailman aikaan ei ollut älypuhelimia, ei edes sähköpostia. Yhden kerran soitimme kotiin kuullaksemme, että kaikki oli hyvin.

Lentomatka kesti toista kellon ympärystä, koneen vaihto oli Frankfurtissa. Turvatarkastukset olivat erikoisen tiukkoja. Helsingissä kenttävirkailija sanoi, ettei kameroita ja muita elektronisia laitteita saa viedä, mutta emme uskoneet häntä. Frankfurtissa konetta vaihtaessa kamerat tarkastettiin ihan sisältä asti, mutta mitään ei otettu pois. Lentoasemalla oli sotilaita konetuliaseiden kera ja uudelleen koneeseen noustessa piti jokaisen tunnistaa oma matkalaukkunsa.

Koneen vaihdon jälkeen pääsimme yllättäen business-luokkaan. Olimme kuin kuningaspari Nukkavieru valtiovierailulla. Ruoka- ja juomatarjoilua oli yhtä mittaa ja tietysti kankaiset pöytä- ja lautasliinat. Jokainen sai meikkipussin, jossa oli kaikki tarpeellinen matkaa varten eli kaikki hammasharjasta puhtaaseen sukkapariin. Oli kuulokkeet musiikin kuunteluun ja videot katseluun, nukkumiseen ei tahtonut jäädä aikaa.
Kairossa tehtiin vielä välilasku, mutta silloin ei saanut poistua koneesta. Seurailin siinä koneen nopeaa siivousta. Ensin tuli yksi tumma mies paperikasseineen tyhjentämään kaikki roskakorit. Hetken kuluttua tuli toinen tumma mies, ja tyhjensi roskakorit. Eikä aikaakaan, kun tuli kolmas mies ja tyhjensi roskakorit. Muuta ei sitten tapahtunutkaan, siistiä tuli.

Oli pimeää, kun pääsimme perille Addis Abebaan. Laskeuduimme koneesta. Vastaan tulvahti erilainen pehmeä lämmin ilma, jotenkin heti aisti, että Afrikassa ollaan. Kentällä meitä vastaanottivat lähettimme Johannes Heinolan johdolla lähetyksen kaikki miehet, naiset ja lapset odottelivat kotona Addis Abebassa.
Siitä alkoi kahden viikon mittainen Etiopian kierto-ohjelma. Kaikki oli uutta ja outoa.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Toimistosihteeri

Työ hengellisessä yhteisössä vei nopeasti mukanaan meidät molemmat. Oli innostavaa tehdä työtä Jumalan valtakunnan eteenpäin viemiseksi samanhenkisten ihmisten kanssa. Vapaaehtoisia vastuunkantajia oli paljon, jokaiseen hommaan löytyi tekijä.

Lappeenrannassa vaikutti muitakin ns. viidennen herätysliikkeen järjestöjä. Alkuaikaan järjestöjen väliset rajat olivat selkeät ja tiukatkin. Hiljalleen rajat väljenivät ja samassa tilaisuudessa saattoi istua monen eri järjestön ihmisiä. Kukaan ei kysynyt, kenen seuraan kuulut? Ainoastaan yksi tapaamamme rouvashenkilö oli tarkka omasta porukastaan. Hän kävi puolisonsa kanssa Kansanlähetyksen tilaisuuksissa, mutta muisti joka ikinen kerta sanoa: ”Mehän olemme Raamattuopiston väkeä.” Hyvä, että muistutti. Me kuitenkin pidimme häntä ihan saman arvoisena kuin muitakin kristittyjä. Hauskinta oli, että meidän nuorimmasta ja heidän ainoasta tyttärestään tuli parhaat kaverukset.

Arton työmäärä osoittautui ennalta odotettua paljon suuremmaksi. Toisaalta työ oli innostavaa hänen laiselleen ahertajalle. Yhdessäkin keksimme erilaisia työkuvioita ja myös seurakuntalaisten odotukset lisäsivät kuormaa. Ensi alkuun minä tulin Artolle osa-aikaiseksi toimistosihteeriksi. Se tarkoitti sitä, että tein työtä aina, kun oli tarpeen. Arkipäivisin työskentelin toimistossa aamusta iltapäivään ja viikonloppuisin olin mukana jumalanpalveluksissa ja muissa tapahtumissa. Kotona odotti kylmä leivinuuni ja usein hellakin oli kylmillään. Onneksi tytöt pärjäsivät ilman äidillistä apua. He pääsivät omin neuvoin harrastuksiinsa ja koulumatkatkin sujuivat polkupyörillä.

Vaikka työ vei ison osan viikosta, pyrin kuitenkin pitämään paikkani nyrkin ja hellan välissä kunniassa. Joka päivä söimme klo 17 ja sunnuntait olivat entiseen tapaan vähän juhlavampia ruuan ja muun olemisen puolesta. Vapaat viikonloput pyhitettiin Sanalle ja levolle, mikäli mahdollista.

Koska istuin joka arkipäivä toimistossa, tapasin paljon ihmisiä. Tiloissa kokoontui Lähetyspiiri, raamattupiiri ja muitakin tilaisuuksia sekä päivällä että iltaisin. Pääsin tutustumaan ihaniin lähetystäteihin. Heitä oli alkuaikoina varmaan yli 30 ahkeraa lähetyksen ystävää. Piirissä luettiin lähettien kirjeitä, kahviteltiin, veisattiin ja kerättiin kolehti.

Kolehti oli aina tärkeä osa tilaisuuksia. Kerran Arto aikoi jättää kolehdin keräämättä. Muuan vanha rouva sanoi: ”Sinähän, poika, viet meiltä siunaukset, kun et kerää kolehtia.” Sen jälkeen kolehti kerättiin aina.
Ajan myötä huomasin, että monet ystävät tulivat juttusilleni Artolle kuuluvien asioiden kanssa. Ajattelivat varmaan, että pystyvät vaikuttamaan minun kauttani. Onneksi huomasin vaikuttamistarkoituksen ja opin sanomaan, että sinun pitää puhua Arton kanssa. Näin jälkeen päin huomaan, että siinä sihteerin toimessa ollessani olisin voinut sekoittaa monien ihmisten välit. Onneksi Luoja oli antanut minulle unohtamisen armolahjan, unohdin nopeasti ihmisten puheet, enkä kuljettanut niitä eteenpäin.
Oli joku sellainenkin ihminen, joka tuli kysymään: ”Missäs Arto huitelee?” Siitä kysymyksestä tuli aina vähän paha mieli. Tiesin, että Arto ei todellakaan huidellut. Lukuisat saarnat ja puheet vaativat valmistelunsa ja tilaisuuksia ja tapaamisia oli myös päivällä. Vapaapäivistä hän ei tiennyt mitään.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

 

Miliisin puhuttelussa

Muutama keskipäivän tunti Viipurissa oli ollut mielenkiintoinen ja jännittävä. Pistäydyimme vielä kauppahallissa, vaikka emme rahattomina voineet mitään ostaa. Ei kyllä ollut ostohalujakaan. Palasimme hotellille hakemaan automme vartioidusta pysäköintipaikasta. Helpotusta tuntien lähdimme kotimatkalle. Matka oli mielestämme onnistunut hyvin.

 

 

 

 

 

 

 

Iloisina ensivierailusta naapurimaahan lähdimme ajelemaan kotiin päin. Ohitimme Viipurin linnan, toivoimme pääsevämme joskus myöhemmin käymään siellä. Tulimme Viipurinlahden ylittävälle sillalle ja ihastelimme näkymiä merelle päin. Juuri kun olimme laskeutumassa alas sillalta, töräytti eteemme miliisipari autollaan pysäyttäen meidät tylysti.
Muutamalla suomen sanalla ja elekielellä he saivat meidät ymmärtämään, että olimme ajaneet ylinopeutta. Sakoksi he määräsivät 10 ruplaa. Sanoimme, että ei meillä ole ruplia, emmekä ole ajaneet ylinopeutta. Pojat olivat tiukkana. Ei muuta kuin olisi palattava Druzhbaan vaihtamaan rahaa sakon maksuun. Olimme ällikällä lyötyjä, juuri, kun kaikki oli hyvin ja olisimme tuota pikaa kotimaassa.
Siinä samassa Arto keksi keinon. Sillalta oli juuri laskeutumassa suomalainen linja-auto. Arto pysäytti bussin ja nousi kyytiin kysyen, olisiko jollain antaa 10 ruplaa. No, sieltähän olisi tullut, vaikka kuinka moninkertaisesti tuo sakkosumma. Auto oli täynnään iloisia antajia, oli varmaan tullut hiukan otettuakin.
Arto sai kympin, toi sen miliisille ja pyysi kuittia. Hyvin ymmärsivät tarkoituksen, ei kuittia, tämä normalna. Myöhemmin olemme oppineet, että tuossa maassa kaikki on normalna. Oli, miten oli, normaalia on.

Helpottuneina jatkoimme matkaa tulliin, jossa ei enää ollut turhia viivytyksiä. Menomatkalla kirjoittamamme tullipaperi oli yhtäpitävä paluumatkalla kirjoitetun kanssa, sormukset ja kamera olivat listassa. Suosikin olimme jättäneet viipurilaiseen roskalaatikkoon. Suomen tullissa tuntui jo ihan kodikkaalta.

Tämä ensimmäinen omatoimireissu sai jatkokseen lukemattomia matkoja suureen Neuvostoliittoon ja myöhemmin Venäjälle.
Ennen kuin Raamattuja sai viedä matkassaan Neuvostoliittoon, lähetimme niitä luvallisina postipaketteina. Ympäri Venäjää tuli eri järjestöjen ja yhteyshenkilöiden kautta nimiä ja osoitteita, joihin kirja lähetettiin. Yksi kirja painoi puolisen kiloa ja oli edullisinta lähettää pakettina. Suomessa oli järjestö, joka toimitti lähettäjille kirjat valmiissa paketissa. Hyvin nopeasti pääsimme viemään kirjapaketit Viipuriin ja postittamaan sieltä. Se tuli taas edullisemmaksi.

Monet lähetystädit lähettivät kirjojen mukana muutakin tavaraa saamiinsa osoitteisiin. Raamatut olivat niin tärkeitä, että saattoi käydä niin, että kirjat katosivat paketista. Eräs tuttavamme sai kiitoskirjeessä huomautuksen, että ei tänne kannata suolaa lähettää, sitä meillä on. Täti oli lähettänyt paketissa Raamattuja ja elintarvikkeita, mutta paketti oli jossain matkan varrella muuttunut suolaksi. Ilmeisesti Raamatuilla käytiin Venäjällä vilkkaasti kauppaa, me jaoimme kaikki ilmaiseksi.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Ensi kertaa Venäjällä

 Venäjän läheisyys kiehtoi. Olihan äitini syntymäpitäjä Hiitola aivan käden ulottuvilla. Simpeleeltä laskee Hiitolanjoki äidin kotipitäjän läpi Laatokkaan. Olin käynyt Kainuun Lastenhoitajayhdistyksen matkalla kerran silloisessa Leningradissa ja kerran Moskovassa. Toinen Moskavan matka kuului Tehyn aikoihin. Neuvostoliittoon suunnatuilla matkoilla oli aina oma jännityksensä.

Lappeenrantalaisilla uskovilla oli ollut kautta vuosien tapana viedä naapurimaahan hengellistä kirjallisuutta. Näistä matkoista ei yleensä puhuttu, varsinkaan vieraille, koska toiminta oli erittäin salaista. Olipa joillain ystävillä porttikielto voimassa maahan, siitäkään ei puhuttu.

Niihin aikoihin, kun muutimme paikkakunnalle, alkoi kirjallisuuden vienti hiukan helpottua. 1980-luvun lopulla hengellisten kirjojen kuljettaminen tuli luvalliseksi. Aika pian jokainen matkalainen sai viedä yhdellä kertaa 20 kirjaa, joista kaksi aina samanlaista. Kuljetettavat kirjat olivat Raamattuja ja Uusia Testamentteja. Valikoima ei ollut kovin suuri, mutta joku viisas keksi, että painettiin kyseiset kirjat eri värisillä kansilla. Näin saimme viedyksi joka väristä kirjaa kaksi kappaletta, ja koko lasti saattoi silloin olla jo kymmeniä kappaleita. Kirjat kuljetettiin yleensä erillisessä muovipussissa, näin naapurin tullimiehet tiesivät heti pussien sisällön.

Maaliskuussa 1989 emme enää voineet vastustaa kiusausta käydä naapurivaltiossa. Päätimme Arton kanssa lähteä kahdestaan tutustumaan tuohon ihannemaahan. Olihan se vähän uhkarohkeaa, ensikertalaisina ja kahdestaan.
Viipurissa pääsi käymään päivän matkalla ilman viisumia, kun oli ostanut voucherin hotelli Druzhbaan. Hotellissa piti käydä syömässä. Muita matkaohjeita kyselimme maassa käyneiltä ystäviltä. Yksi tärkeä ohje oli, että kadulla ei pidä vaihtaa rahaa, siinä tulee varmasti huijatuksi.

Lauantaiaamu oli tosi harmaa ja alakuloinen, kun lähdimme ajamaan kohti Nuijamaan raja-asemaa. Lumet olivat juuri sulamassa ja siksikin maisema oli äärimmäisen ruma ja kolkko. Tullissa tehtiin pakolliset tarkastukset, tutkittiin paperit, joihin olimme merkinneet, montako kultasormusta oli, sama määrä piti tuoda takaisin. Kamera merkittiin myös paperiin. Raamattuja olimme ottaneet mukaan vain muutaman, ne eivät tarkastajia kiinnostaneet.
Auton tarkastaminen oli oma lukunsa tarkkuudessaan. Olimme yrittäneet poistaa autosta kaiken ylimääräisen, mutta olipa yksi Suosikki-lehti jäänyt takapenkin taskuun. Kaksi nuorta tullimiestä selasi lehden todella tarkkaan. Aikansa tutkittuaan, laittoivat lehden takaisin taskuun ja saimme luvan lähteä.

Ajelimme kanavanvarsitietä Viipuriin ja siellä suoraan hotelli Druzhbaan. Pihalla oli olutravintola, jossa ei juuri sillä hetkellä ollut asiakkaita. Annoimme nuorelle miesmyyjälle ensimmäisen Raamatun. Hän otti kirjan ilolla vastaan ja jäi selailemaan sitä.
Sisällä ravintolassa tapasimme tuntemattoman pariskunnan. Rouva puhui selvää suomen kieltä. Kerroimme heille mukanamme olleista kirjoista. Rouva halusi ottaa vastaan Raamatun ja olisi väkisin maksanut siitä, vaikka mitä. Suorastaan haltioituneena hän laittoi kirjan laukkuunsa. Tilasimme ruokamme valitsemalla ruokalistalta jotain. Listalla oli monenlaisia vaihtoehtoja, mutta emmehän me osanneet lukea mitä ne sisälsivät. Saimme perunoita ja karjalanpaistin tapaista lihaa. Katselin ympärilleni ja näytti siltä, että kaikilla oli lautasellaan ihan samaa ruokaa. Aterioimme yhdessä pariskunnan kanssa ja sen jälkeen erosimme siunauksen toivotuksin.
Me ensikertalaiset lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Heti pihalla huomasimme tarjoilijapojan istuvan baarinsa suojaisassa nurkassa lukemassa Raamattua. Tällaista emme olleet koskaan Suomessa nähneet.

Jätimme auton hotellin pihaan ja kävelimme torille ja Pyöreälle tornille. Koko kaupunki näytti rähjäiseltä, kaikkialla oli sulavan lumen jättämää kuraa. Kaikesta likaisuudesta huolimatta oli helppo päätellä, että Viipuri on ollut aikoinaan kaunis kaupunki. Emme ostaneet mitään, koska emme olleet vaihtaneet rahaakaan. Monta ruplan vaihtajaa kyllä tapasimme, mutta ystävien varoituksesta viisaina emme ryhtyneet vaihtamaan rahaa kadulla.
Aika nopeasti olimme valmiit paluumatkalle, se on jo toinen juttu.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

 

 

Kodin siunaus

Mitä pidemmälle syksy eteni, sitä enemmän aloin osallistua Arton työhön. Toimistossa oli monenlaista paperityötä, joita aloittelijakin osasi. Olihan minulla kokemusta sihteerityöskentelystäkin monivuotisesta sihteerin tehtävästä Kainuun Lastenhoitajayhdistyksen ajoilta. Lähdin myös Arton mukaan seuroihin ja saarnamatkoille. Pian aloin pitää itsekin pieniä puheenpoikasia samaan tapaan kuin Kainuussa. Kansanlähetyspiireissä ei aviopuolisoina työskentely ollut vielä silloin aivan tavallista. Meidän kohdallamme yhdessä liikkumiseen suhtauduttiin suurella ilolla.

Nopeasti oli edessä valmistautuminen jouluun. Nyt ei Artolla ollut enää opettajan huolia joulusta, kuten numeroiden antamista. Tyttäret sanoivat aikoinaan, että joulu alkaa siitä, kun äiti luettelee isälle numeroita oppilaiden todistuksiin. Nyt oli löydettävä uudet merkit loman alkamiselle.

Hyvissä ajoin ennen joulua aloitimme joulujuhlavalmistelut. Tapana oli viettää isot juhlat Lappeenrannan seurakunnan suuressa seurakuntasalissa. Sali itsessään oli aika kolkko, koska se oli rakennettu 1970-luvulla enemmän koripallohalliksi kuin juhlasaliksi. Kun pitkät pöydät oli katettu noin kahdellesadalle istujalle, näytti tila jo hyvin juhlavalta. Tärkeintä oli, että jokainen sai istua pöydässä. Onneksi meillä oli suuri joukko ihania lähetyspiiriläisiä, jotka järjestivät kahvituksen. Aluksi oli ohjelmaa, lauluja, puheita, sitten välillä tarjottiin kahvit pöytiin ja lopuksi taas ohjelmaa.

Jouluevankeliumin lukeminen oli tärkein osa juhlaa. Alkuaikoina se luettiin alussa tai esitettiin kuvaelmana. Myöhempinä vuosina siirsimme jouluevankeliumin juhlan loppuun. Uskoimme, että tärkein asia painuu siten paremmin mieleen ja sydämeen. Juhlaan kokoontui väkeä koko Etelä-Saimaan piirin alueelta lähes kahdestakymmenestä seurakunnasta. Meille oli suuri hämmästys kerätyn kolehdin summa, joka laskettiin aina tuhansissa markoissa. Lähetykselle uhraaminen oli Etelä-Saimaan Kansanlähetyspiirissä erikoisen suurta ja antajille myös tärkeää.

Oman perheen kesken joulu oli tavanmukainen, mutta varmaan aika hiljainen. Hiljaisuus taas johtui siitä, että järjestimme Tapanin päivänä kodin siunaamisen ja samalla tupaantuliaisseurat. Lauritsalan seurakunnan kirkkoherra tuli siunaamaan kotimme.
Juhlista tuli hirveän suuret. En ollut osannut etukäteen kuvitellakaan kuinka paljon vieraita oli tulossa. En pyytänyt ketään avukseni tarjoiluun, ajattelin selviäväni kaikesta itse. Talo tuli tupaten täyteen ystäviä, en varmaan edes tuntenut puoliakaan läsnä olleista. Ilmeisesti vieraat palvelivat itse itseään ja toisiaan, koska en muista siitä mitään. Ohjelmassa oli kodin siunaamisen lisäksi paljon laulua ja puheita.
Muistoja on jäänyt kovin vähän, mutta lämmin tunnelma tuntuu vieläkin.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…