13. Uusi normaali

 

Elettyämme 102 päivää karanteenin tapaisissa oloissa koronapandemian takia, me 70+ väki saimme luvan lähteä vähän enemmän liikkeelle. Saimme tulla pois piiloistamme, eli saamme liikkua kaupungilla, käydä vieraisilla, museoissa, näyttelyissä, kirkoissa, tosin suurta varovaisuutta noudattaen ja turvavälit pitäen. Tämä lienee se ”uusi normaali”, josta olemme kuulleet tiedotusvälineiden kautta.

Meidän kohdallamme tämä ”uusi” ei muuttanut juuri mitään. Olemme jatkaneet maalaiselämän ihmettelyä.
Joka aamu muistan avata kasvihuoneen oven sulkeakseni sen taas illalla. Tomaatit ja kurkut kasvavat hyvää vauhtia, hedelmääkin on jo näkyvissä. Ensimmäisiä minikurkkuja on päästy maistelemaan. Tomaateistakin näkyy olevan tulossa satoa, kunhan ehtivät kypsyä.  Minun tehtäväni on ollut oven avaamisen lisäksi katkaista varkaat tylysti pois, ettei hedelmän kasvaminen loppuisi. Vaikka tarkastan joka aamu huolellisesti jokaisen tomaatin, niin päivittäin sinne on ehtinyt joku varas ilmestyä. Ehkä tiedätkin, että varas on se ylimääräinen verso, joka pyrkii kasvamaan jokaiseen oksanhankaan. Tekee mieleni sanoa, että samaan tapaan Jumala katkoo meiltä lapsiltaan pois turhia oksia, niitä, jotka eivät ole meille hyödyksi.(Joh.15:1-2)

Olen äärettömän kiitollinen kuluneesta ajasta. Tuskin koskaan olen voinut seurata luonnon elämää näin läheltä. Maaliskuussa, kun tulimme tänne maalle, oli vielä talvi. Lunta ei tietysti ollut, koska mennyt talvi oli täysin lumeton. Hyvin nopeasti märkä talvi muuttui aikaiseksi kevääksi. Päivät pitenivät, valo lisääntyi. Monenlaiset muuttolinnut tulivat. Töyhtöhyyppäpari otti viereisen pellon kotialueekseen. Oli suorastaan liikuttavaa seurata, kuinka hyyppäpariskunta varjeli herkeämättä neljän poikasensa turvallisuutta. Lähtiessämme tielle kävelemään, nousi isä töyhtöhyyppä heti siivilleen ja kaarteli yläpuolellamme varoitusääntä antaen. Kun olimme riittävän kaukana, palasi isä perheensä luo.

Vähän kauempana ladon seinässä uutussa asuu tuulihaukkaperhe. Heitä katsomme vain kiikarilla. Eräänä iltana istui kolme terhakkaa haukkapoikaa sähköpylvään päällä, ainakin sadan metrin päässä pesästä. Näyttivät olevan hätää kärsimässä, kun olisi pitänyt uskaltaa lentää pylväästä alas ja pelotti. Rohkein suhahti nopeasti läheiseen pensaikkoon ja pian seurasi toinen poikanen perässä. Kolmas jäi pyörimään pylvään rautojen väliin ja me lähdimme pois häiritsemästä. Seuraavana aamuna pylväässä ei ollut ketään, lienee kolmaskin uskaltautunut lentoon.

Mitään työpakkoa meillä ei ole, mutta olemme saaneet puuhata vapaamuotoisia piha- ja kirvesmiehen töitä. Ensin puoliso rakensi rotanloukulle suojalaatikon, johon rotta mahtuisi, mutta kissa ei. Aikaisin keväällä rakensimme yhdessä orvokeille laatikon, jonka toiseen päähän kylvin persiljaa ja toiseen lehtisalaattia. Salaatti nousi nopeasti taimelle, mutta persiljaa piti odottaa käsittämättömän kauan. Hyvin ovat kaikki mahtuneet samaan laatikkoon orvokkien kanssa.
Yhteen pajan tuuletusluukkuun piti tehdä suojus pikkulintujen varalta. Pääskyset

tuppaavat rakentamaan pesänsä konehalliin ja samalla likaavat paikkoja.
Viimeisin yhteinen projekti on ollut aidan tekeminen vesitankkien ympärille. Aita tehtiin vanhoista betonilaudoista, joten niistä piti ensin poistaa naulat. Noista nauloista muistui mieleeni, kun isä rakensi heti sodan jälkeen meille omaa kotia Paimiossa. Uusia nauloja ei saanut, joten piti käyttää vanhoja, jos onnistui saamaan edes niitä. Me lapset, minäkin, alle kouluikäinen, saimme oikoa niitä nauloja. Kyllä vasara pysyi pienessäkin kädessä. Muistan ihmetelleeni pullistuneita verisuonia, kun olin ahkeroinut vasaran kanssa.
Aidan teko oli jo niin suuri työ, että se vaati etukäteissuunnittelua ja mittailua. Sirkkelin käyttäminen tuntui aluksi vaaralliselta, mutta kun kuulosuojaimet peittivät pahan äänen, niin ei enää pelottanut yhtä paljon. Yhdestä puolison hanskasta hävisi sormenpää, mutta muuta vahinkoa ei tullut. Onneksi käsine oli himpun verran liian suuri. Nyt aita on viimeistelyä vaille valmis. Näyttää ihan hyvältä ja tekee tehtävänsä.
Niihin vesitankkeihin nostetaan pumpulla purosta vettä, sitä vävy käyttää tuholaismyrkkyjen laimentamiseen. Seosten tekeminen on millintarkkaa työtä.

Nyt, kun elämme tätä uutta normaalia, olemme käyneet talossa sisällä muutamia kertoja, pesu- ja wc-tilat meillä ovat vielä erilliset. Käyn välillä siivoamassa keittiön ja viikkaamassa pyykkiä. Olen ilmoittanut, että olen hyvä siivoamaan keittiötä, se on työ, missä jälki näkyy.

Uuteen aikaan kuuluu myös Kesäillan ehtoolliskirkko Vainikkalan kesäteatterilla. Lappeen seurakunta oli järjestänyt tilaisuuden. Ulkoiset puitteet olivat hyvin luonnonmukaiset, vähän ikääntynyt näyttämö ja paljon ikääntynyt katsomo, mutta Luojan aurinko paistoi täydeltä terältä. Kirkkoherra oli kanttorin kanssa meitä palvelemassa. Saarna oli pitkä ja puhutteleva, mieleen jäi se, että sunnuntaina saa tehdä hyvää. 
Ehtoollinen tarjottiin osittain itsepalveluna, Kirkkoherra kaatoi viinin valmiiksi pikareihin ja asetti leivän pieneen telineeseen. Siinä me olimme puolison kanssa yhdessä, toinen toisessa pöydän kulmassa, toinen toisessa. Kirkkoherra sanoi meille yhtä aikaa sanat, sinun edestäsi annettu, sinun edestäsi vuodatettu ja sitten nautimme ehtoollisen. Se oli meille molemmille erityinen hetki. Edellisestä ehtoollisesta oli kulunut jo yli kolme kuukautta.
Paikalla oli lähes 20 henkeä, mukaan luettuna kanttorin laulavat lapset. Veisatessa virttä Jumalan kämmenellä, yksi lapsi istui äidin sylissä, toiset vieressä ja he lauloivat täydestä sydämestään tuon tutun virren. Tilaisuuden lopuksi sai esittää toivevirren ja jokupa halusi laulettavaksi virren 343, joka on minunkin lempivirteni. Voisinpa Jeesuksestani nyt laulaa sydämestäni…
Minun iltani oli täydellinen, tuntui, että nyt pitäisi taputtaa.