Hyvistä periaatteista epävarmuuteen

Muutama päivä kihlamatkan jälkeen tuli tieto, että Arto pääsee syksyllä aloittamaan opinnot Kajaanin seminaarissa. Neljän vuoden kuluttua hänestä tulisi kansakoulun opettaja.

Siinä sitä oltiin. Yksi vankkumattomista periaatteistani oli taas murtumassa. Olin päättänyt, että en ikinä solmi opiskelija-avioliittoa. Seurattuani veljeni nelivuotista insinööriksi valmistumista perheellisenä, olin päättänyt vakaasti, että minä en tuollaiseen elämään suostu.

Romukoppaan oli jo heitetty periaate, että neljä vuotta pitää seurustella ennen avioliittoa. Me olimme tunteneet toisemme hädin tuskin kaksi vuotta ja olimme kihloissa.

Mikä kumma sai minut hiljaisen, kiltin, jopa uskovaisen tytön heittäytymään tuon ”maailmanmiehen” matkaan. Hän oli mies täysin toisesta maailmasta, aivan eri planeetalta, sekö minua viehätti. Tietynlaista epävarmuutta aiheutti sekin, että Raamatun mukaan uskova ihminen ei saisi ottaa puolisokseen uskosta osatonta. Siitä tulikin ristiriita ensimmäisten 17 avioliittovuoden ajaksi.

Kihlaukseni merkitsi Emäntäkoulun näkökulmasta sitä, että asuntooni muuttaa ennen pitkää asumaan mies. Koska makuuhuoneeni seinän takana oli opiskelijatyttöjen huone, välissä vain ohut seinä, määräsi koulun johtajatar rakennettavaksi paksumman seinän huoneiden välille. Olisi ehkä ollut sopimatonta nuorten tyttöjen kuulla öisiä ääniä seinän takaa.

Makuuhuoneessa oli jo valmiiksi jääkaappi ja pieni sähköhella. Isä-Lasse rakensi makuuhuone-keittiöön työtason ja seinälle astiakaapin. Vesipiste oli vain vessassa, mutta sen piti riittää, koska muuta mahdollisuutta ei ollut. Tilaa oli yllin kyllin kahdelle rakastavaiselle ja minähän asuisin viikot yksin.

Häät päätimme viettää Emäntäkoululla, vihkiminen tietysti Haapaveden arvokkaassa puukirkossa. Hääpäiväksi valittiin joulukuun 19. päivä. Koulun joululoma olisi silloin juuri alkanut, joten juhla sopisi hyvin koulun ohjelmaan. Kaikin puolin käytännöllistä, ehkä vähän arkistakin. Romantiikkaa oli vain vähän, jos olikaan.

… jatkuu ensi viikolla tai sitten ei …

 

 

Lupasiko isä

Sormukset oli ostettu ja laitettu sormiinkin, mutta lupa morsiamen isältä puuttui. Sitä varten lähdimme vieraitteni kanssa käymään äidin ja isä-Lassen luona. Samalla helsinkiläistytöt näkisivät miten maalaiskoululla opettajat asuvat.

Tultuamme sisään oli isä vaihtamassa parempia vaatteita päälleen, kun oli vieraita tulossa. Arto kysyi: ”Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, että huolehtisin Leenasta loppuelämäni?” Isä jatkoi housujen ripustamista henkariin ja laittoi henkarin vaatekaappiin kaikessa rauhassa. Verkkaiseen tapaansa hän sitten vastasi: ”Mitäs sanomista minulla siihen olisi.” Odotin isän vastausta malttamattomana ja sitten jo hätäpäissäni hökäsin, että myöhäistä se sanominen nyt on ja näytin sormusta sormessani. Ikiajoiksi jäi epäselväksi, antoiko isä luvan vai eikö antanut.

Siitä illasta tuli kuitenkin meidän kihlajaisiltamme.

Muistissa ei ole, saatoimmeko Maisan ja Pirkon samana iltana yöjunalle, luultavasti. Pirkon kanssa tämä oli viimeinen tapaaminen, hän sairastui muutaman vuoden päästä syöpään ja joutui jättämään tämän maailman ilot. Maisan kanssa yhteys on jatkunut yli 50 vuotta vähän vilkkaampana kuin tavallinen joulukorttiystävyys.

Kihlausuutinen piti käydä kertomassa anopille. Se tapahtui seuraavana viikonloppuna. Menimme sinne illalla, eikä kukaan huomannut sormuksia. Vasta aamulla anoppi huomasi: ”Mitä te lapset olette tehneet?” Ei kai kihlaus suuri yllätys ollut, koska kihlalahja, kotipitäjän taiteilijan maalaama kukkataulu, oli jo valmiiksi hankittuna. Morsian, sitä vastoin, saattoi olla hienoinen yllätys.

Samalla käynnillä minulle selvisi, miksi kihlat ostettiin niin yllättäen. Poika oli lyönyt parhaan kaverinsa kanssa vetoa viskipullosta, että se, kumpi menee ensin kihloihin ostaa pullon toiselle. Eräänä toukokuisena iltana Ahti oli kertonut Artolle, että he ovat menneet Liisan kanssa kihloihin. Koska veto oli voitettu, voitiin ostaa meillekin sormukset, vaikka ohimennen Oulusta.

Viskipullo ilmestyi aikanaan anoppilan pöydälle, mutta salaisuudeksi jäi, kuka sen tyhjensi. Me emme sitä pulloa avanneet.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei …

 

Ookkonä käyny Oulusa

Kesän tultua kutsuin Helsingistä huonetoverini Pirkon ja parhaan ystäväni Maisan luokseni kylään. Poika oli silloin töissä omassa kotipitäjässään ja palveli taas viikonloppuisin rantahotellin eteisvahtimestarina. Isän autolla noudin vieraat Oulaisten asemalta yöjunalta. Oli mukava esitellä helsinkiläistytöille työpaikkaani ja historiallista koulua.

Viikonloppu oli edessä ja päätimme viettää sunnuntain Kalajoella kuuluisilla Hiekkasärkillä. Se oli vierailleni tuntematon paikka. Samalla kävimme rantahotellissa tervehtimässä eteisvahtimestaria. Siinä tapaamisessa ehkä päätimme, että maanantaina Pojalla olisi aikaa lähteä käyttämään meitä Oulussa. Tulisi vieraille tutuksi Pohjolan valkea kaupunkikin samalla reissulla.

Oli aurinkoinen päivä, kun aamuvarhaisella lähdimme liikkeelle. Ajelimme Oulun kaupunkiin ja vielä vähän ohikin Merikosken puolelle. Jostain syystä minä menin kampaajalle ja Poika jäi tyttöjen kanssa katselemaan kaupunkia. Tultuani kampaajalta Poika johdatteli minut kultasepän liikkeen tuntumaan ja ehdotti, että mentäisiin katsomaan sormuksia. Mikäs siinä, voihan niitä katsella valmiiksi. Ostamisesta ei ollut mitään sopimuksia tehty ja niin marssin Pojan edellä liikkeeseen. Hymyilevä myyjä toi esille sormuksia ja yks kaks kaupat oli tehty. Toiseen kultaiseen renkaaseen kaiverrettiin Leena ja toiseen Arto. Päivämääräksi merkittiin 15.6.65. Sormiin sormuksia ei vielä laitettu.

Yllätyshyökkäys minun sitomisekseni nyrkin ja hellan väliin oli tehty, enkä minä itse huomannut sitä ollenkaan. Toki me olimme kihlauksesta ja avioliitosta puhuneet. Yksi minun periaatteistani oli, että kihloihin mennessä pitää hääpäivä olla päätettynä. Hääpäivä oli lähes päätetty, mutta kihlojen ostosta juuri sillä reissulla ei ollut minkäänlaista ajatusta.

Sormusten oston jälkeen menimme kaikki neljä syömään hotelli-ravintola Merikoskeen. Näin iltapäivällä ravintolassa oli hiljaista ja koko ajan neljä tarjoilijaa seisoi rivissä seinustalla valmiina palvelemaan meitä. Heillä oli mustat puolihameet ja valkeat puserot, edessä pieni valkea essu. Tietysti käsivarrella oli siihen kuuluva käsiliina. Ruoka tarjoiltiin suurilta teräsvadeilta, ei tökätty eteen valmista lautasannosta. Kyllä on ajat muuttuneet niistä päivistä.

Myöhemmin illalla kotiin palattuamme pujotimme sormukset niille kuuluviin sormiin ilman mitään suuria seremonioita.

Matka nyrkin ja hellan väliin oli alkanut.

… jatkuu ensi viikolla tai sitten ei …

Aamukahvit sänkyyn

Uudessa työpaikassa ystävystyin pian emännöitsijä Eevan ja käsityöopettaja Aulikin eli Jannen kanssa. He olivat perheettömiä, joten oli luonnollista liittyä heidän joukkoonsa. He myös kertoivat koulun kirjoittamattomista säännöistä minulle.

Opettajakunta söi lounaan aina Ruokalan kabinetissa. Johtajatar istui pöydän päässä ja me muut kahta puolta pöytää, talousopettajat, käsityöopettajat, emännöitsijä, toimistonhoitaja ja lastenhoitaja. Aluksi jännitin tilannetta niin, että tuskin uskalsin syödä. Lautasten kerääminen tapahtui omintakeisella tavalla kädestä käteen, sitäkin piti oikein opetella. Keskustelu oli tietysti koulun arvolle sopivaa, juoru ei siinä pöydässä kulkenut.

Johtajatar oli päättäväinen, iloinen ja huumorintajuinen agronomi. Erään kerran hän toi jokaisen lautasen viereen ruostuneen rautanaulan. Radiossa oli kuulemma kerrottu suomalaisten potevan raudan puutetta.

Päiväkahvi tarjoiltiin myös kabinetissa. Kesäaikaan kahvihetki vietettiin päärakennuksen verannalla tai aurinkoisina päivinä koulun kauniissa puistossa. Kahvihetkillä muisteltiin usein koulun perustajaa Nora Pöyhöstä. Hän oli ihminen aikaansa edellä monessa asiassa. Hänellä oli ollut tapana siirrättää uusien kasvien taimia useaan kertaan ”pikkiriikkisen” toiseen tai toiseen suuntaan. Siirtämistä ei tehty vain kerran, vaan sama kasvi saatettiin siirtää useaan kertaan. Näillä siirtelyillä löytyi kullekin kasville optimaalinen kasvupaikka.

Yksi kirjoittamattomia sääntöjä oli, että sunnuntaiaamuisin oppilaat toivat perheettömille opettajille aamukahvin sänkyyn. En kokenut itseäni opettajaksi, joten ajattelin, että ei se minua koske, jos yleensä on tottakaan.

Ensimmäinen sunnuntaiaamu tuli ja ovelle koputettiin. Ovi ei ollut lukossa ja niin seisoi sänkyni vieressä tyttö valkoinen esiliina edessä, hilkka päässä, kahvitarjotin kädessä. Tarjottimella oli myssyn alla pieni kuparinen kahvipannu, kupit, sokeri, kerma ja monenlaiset kahvileivät. Olinpa yllätetty.

Talon ainoa puhelin oli päärakennuksen kansliassa. Jos minulle tuli puhelu, avasi kanslisti ikkunan ja huusi lastenosaston suuntaan: ”Leena puhelimeen!” Joku viestin kuullut välitti tiedon minulle ja lähdin juoksemaan päärakennukseen takaoven kautta ja puhelimeen. Virka-ajan ulkopuolella puhelinta päivystivät oppilaat. Muutaman puhelun jälkeen koko koulu tiesi, että lastenhoitajalla on poikaystävä.

Edeltäjäni oli lähtenyt poikaystävänsä matkaan ja saanut häälahjaksi kastemaljan.

… jatkuu ensi viikolla tai sitten ei …