Joulumerkkikoti

Matka hellan ja nyrkin väliin oli hyvässä vauhdissa. Ruuanlaitto ja vaatehuolto kodinhoitoineen olivat hallinnassa, samoin osaisin hoitaa leikki- ja kouluikäiset lapset. Vauvat olivat jääneet vieraammiksi, mutta ei hätää, Tampereella oli Joulumerkkikoti aivan kuin minua varten. Paperit sisään ja taas oli uusi lastenhoitoharjoittelijan pesti odottamassa. Pääsin tutustumaan minuutin tarkkuudella tehtävään vauvanhoitoon, samalla jouduin nyrkin ja maitokeittiön hellan väliin.

Työpäiviä oli viikossa kuusi ja työaika useimmiten 7-11 ja 14-18. Joka päivä oli kolmen tunnin tauko keskellä päivää. Se tarkoitti sitä, että me harjoittelijat istuimme päivävapaan ajan pienessä pukukopissa. Monella oli niin pitkä matka, ettei kannattanut välillä lähteä kotiin, niin minullakin. Noin kerran viikossa oli iltavuoro, joka päättyi iltakymmeneltä.

Maitokeittiövuoro kesti viikon kerrallaan 7-15. Aamu alkoi kaupunkikierroksella. Palakassit polkupyörän sarvessa harjoittelija lähti noutamaan äidinmaitoa luovuttajilta eri puolilta kaupunkia. Nekalassa ja Amurissa asuivat siihen aikaan parhaat luovuttajat. Kassissa oli sanomalehteen käärittyinä puhtaat tyhjät pullot, jotka vaihdoimme täysiin maitopulloihin kodeissa. Ensi alkuun vähän pelotti pyöräillä keskellä Tampereen kaupunkia, mutta siihen tottui, kun oli pakko. Talvipakkasella oli lupa ajaa bussilla. Kyllä hävetti, kun palakassista törrötti sanomalehteen käärittyjä viinapulloja. Mistään ei voinut päätellä, että pullot olivat täynnä äidinmaitoa.

Kun maidot oli haettu, alkoi maitosekoitusten valmistaminen. Varsinainen vastuuhenkilö oli yksi talon lastenhoitajista. Kyllä posket hehkuivat hellan vieressä, kun yritti vahtia, ettei maito hulvahtaisi kiehuessaan hellalle. Kun seokset oli onnellisesti tehty, alkoi maitojen pullottaminen. Kodissa oli samaan aikaa noin 50 vauvaa, kaikki pulloruokinnassa, jokaiselle viisi pulloa vuorokaudessa. Rintamaidot pakastettiin ja suuri osa myytiin isolla rahalla tarvitseville. Osan tietysti saivat omat pienimmät vauvat.

Tuttipullojen pesu ja sterilointi oli myös harjoittelijan tehtävä. Nyt, kun näitä mietin, ihmettelen miten yleensä yhtenä päivänä voi ehtiä tehdä niin paljon.

Joulumerkkikodissa oli ainakin neljä kertaa vuodessa isot ristiäiset. Yhtä aikaa kastettiin 10-12 vauvaa. Kaikki vauvat puettiin kauniisiin kastemekkoihin, sininen tai punainen silkkinauha merkkinä sukupuolesta. Rusetin alla oli lapsen nimilappu. Siitä kastava pastori katsoi minkä nimen kukin sai. Lastenhoitajat ja harjoittelijat olivat sylikummeina. Ensimmäisessä kastejuhlassa sain pitää poikavauvaa, joka oli äitinsä 17. lapsi. Nimi on päässyt unohtumaan, mutta juhlan tunnelma ei.

Tämän harjoittelun aikana tuli eteen haku Helsingin Lastenlinnaan. En kertonut johtajattarelle aikomuksestani hakea kevään kurssille. Hän kävi aina ennen hakuajan päättymistä Helsingissä antamassa ohjeita valitsijoille, tiesin sen ja siksi en kertonut. Halusin päästä omin avuin tai sitten ei.

Sain kutsun pääsykokeeseen ja jouduin pyytämään johtajalta pari ylimääräistä vapaapäivää. Hän katsoi minua tiukkaan tapaansa ja sanoi: ”Kas, kun ette kertonut, olisin maininnut.” Siinä kaikki. Sain vapaapäivät, pääsin kouluun ja aikanaan aloittamaan lastenhoitajaopinnot Helsingin Lastenlinnassa.

…jatkuu ensiviikolla tai sitten ei…

Helka Putkiston koulu

Harjoitteluaika Lastenkodissa päättyi hyvissä ajoin ennen joulua. Taas oli ajateltava elämää eteenpäin. Jotenkin itsestään selvältä tuntui yrittää talouskouluun. Pärjätäkseen tulevassa aikuisuudessa nyrkin ja hellan välissä oli syytä oppia ruuanlaiton ja kodinhoidon niksit juurta jaksaen.

Tampereella oli tunnettu talouskoulu, jota kutsuttiin johtajansa mukaan Helka Putkiston kouluksi. Esteri-tätini, isän sisko, oli käynyt saman koulun, joten oli vähän sukupolvien ketjuakin koulun valinnassa.

Talouskoulukurssi kesti viisi kuukautta. Koulua käytiin kuusi päivää viikossa aamukahdeksasta iltaviiteen. Lauantai oli lyhyempi päivä. Yksi päivä oli varattu kodinhoidollisiin asioihin ja kaikkina muina päivinä keitettiin, paistettiin ja leivottiin.

Muiden kokeiden lisäksi kurssiin kuului kaksi koekeittoa, joilla testattiin opittua keittotaitoa. Ensimmäisellä kertaa lapussani luki, kalamureke ja valkokastike. Hiukset nousivat pystyyn. Tiesin selviäväni valkokastikkeesta, mutta kala ja sen jauhaminen ei tulisi onnistumaan. Onneksi kala oli valmiina fileinä, ei tarvinnut itse perata. Taitaisi olla vieläkin perkaamatta, jos se työ olisi jäänyt minulle.

Tiesin, että kala piti jauhaa lihamyllyllä, mutta en ollut ikipäivinä koonnut mokomaa vempelettä. Oikeat osat tunnistin, mutta miten päin terä laitetaan. Jo silloin oli päättelykykyni täysin olematon, niin kuin on yhä edelleen. Opettaja, Meeri Seppälä, näki, että minun myllyni ei oikein ota jauhaakseen ja tuli koko tiukkuudessaan seisomaan viereeni. Aikansa seisottuaan kysyi, miten päin myllyn terä laitetaan. Ja minä arvasin, ja arvasin väärin. Kuinka oli mahdollista arvata kahden vaihtoehdon väliltä väärin. Opettaja näytti sanaakaan sanomatta, tylyin liikkein, miten päin terä laitetaan ja mylly lähti jauhamaan kalaa hienoksi. Tulihan siitä kalamureke aikanaan ja läpäisin kokeen. Vieläkin valuu tuskan hiki niskassa koetta muistellessa, eikä kalamureke kuulu minun hellani ruokalistaan.

Joka päivä myös tarjoilijavuorossa olevat tarjosivat ruuan pöytiin toisille oppilaille. Siinä minun pikkutarkkuuteni pääsi oikeuksiinsa. Osasin kattaa pöydän millin tarkasti ja tarjota ruuan samalla hetkellä kuin vastapuolella pöytää palvellut tarjoilija.

Koulun opit viittasivat muutenkin vahvasti naisen tehtäviin nyrkin ja hellan välissä. Piti oppia prässäämään miehen housut ja silittämään paita. Housun prässit eivät minulta edelleenkään osu kohdalleen, tuppaa tulemaan stereota. Paidan silittäminen sen sijaan sujuu kuin vettä valaen. Ensin vasen hiha, kaulus, kaarroke, käännä paita, taas kaulus sitten oikea hiha ja lopuksi etu-, taka- ja toinen etukappale ympäriinsä. On helppoa kuin heinän teko, mutta onnistuu puolisolta vain pakon edessä. Vaan enkö osaa opettaa tarpeeksi hyvin, yrittänyt olen ja monesti.

…jatkuu ensiviikolla tai sitten ei…

Lastenkodissa

Tuli uusi kevät ja piti etsiä uusi työpaikka. Se löytyi yllättäen Lempäälän kunnan Lastenkodista, taas lastenhoitoharjoittelijan tehtävä.

Olin katsonut kouluaikana ammatinvalinnan ohjausoppaasta minkälaisiin ammatteihin minulla olisi mahdollisuus hakeutua kehnon keskikoulutodistuksen perusteella. Lastenhoitaja oli yksi vähistä mahdollisuuksista, ei minulla sen suurempaa kutsumusta alalle silloin ollut. Ammatinvalinnanohjaaja oli antanut minulle neuvon käydä viides luokka uudelleen, mutta siihen ei ollut yksikertaisesti varaa. Onneksi hän ei kehottanut minua menemään rikkaisiin naimisiin, niin kuin erästä luokan tytöistä. Tämä tyttö noudatti ohjetta ja pääsikin komean talon hellan ja yhtä komean nyrkin väliin, hyvä vaihtoehto siihen maailman aikaan.

Samaan aikaan, kun muutin Lastenkotiin työhön, muuttivat vanhempani ja kaksi pikkusiskoa Pohjanmaalle. Minä jäin siis oikeasti lastenkotilapseksi. Kodin johtajatar Maija-täti oli kuin isä perheessäni. Hänen sanansa oli ainoa voimassa oleva laki.

Harjoittelijalla ei ollut ennakkoon määrättyjä työvuoroja. Työstä lähtiessä piti mennä kysymään Maija-tädiltä koska tulen seuraavan kerran. Ulko-ovi suljettiin kello 21, omaa avainta en saanut. Jos viivyin ulkona pidempään, piti mennä sisään Maija-tädin asunnon kautta. Koko puolen vuoden aikana käytin sitä vaihtoehtoa vain yhden ainoan kerran.

Olin lujan nyrkin ja lastenkodin hellan välissä. En sentään joutunut keittämään hellalla, mutta syömään veteen keitettyä mannapuuroa aamuisin. Meillä kotona oli köyhää, mutta mannapuuro keitettiin aina maitoon tai sitten äiti teki maanmainiota vispipuuroa. Henkilökunta söi aina ensin ja vasta sen jälkeen oli lasten vuoro saada ruokansa, huolimatta siitä, että kaikki tapahtui samassa ruokasalissa.

Lastenkodissa en kovin paljon saanut olla lasten kanssa. Sen sijaan opin täyttämään olkipatjoja, pesemään ikkunoita ja lattioita, tiskaamaan, siivoamaan pesu- ja muut huoneet. Sisävessaa talossa ei ollut. Isot pojat ajelivat polkupyörillä pihan toiselle puolelle ulkohuussiin, me muut juoksimme. Samassa ulkorakennuksessa oli myös sauna, jossa saunotimme joka viikko pienet lapset.

Ainoassa lasten pesuhuoneessa oli monta lavuaaria vieretysten ja jatkoksi pitkä pyyheliinanaulakko. Joka aamu siivotessani pesuhuoneen taittelin 22 vohvelikankaista pyyheliinaa kauniisti naulakkoon. Opin tekemään sen todella tyylikkäästi, uskalsin jopa iloita työni tuloksesta.

Jälkeenpäin lukiessani Lastenkodin aikaista työtodistusta huomaan joutuneeni ottamaan osaa kaikkiin lastenkodissa esiin tuleviin tehtäviin, jotka olen suorittanut tunnollisesti. Käytös työssä ja sen ulkopuolella on ollut kiitettävää. Samalla minua suositellaan lastenhoitoalan tehtäviin.

Olikohan Maija-täti huomannut ne pyyheliinat!

…jatkuu ensiviikolla tai sitten ei…

Uustäti

Sodan päättymistä seurasi kiihkeä jälleenrakentaminen, jälkikasvun hankkiminen ja tuota pikaa se kasvu piti myös kouluttaa. Jokaisen lapsen täytyi selvitä vähintään keskikoulun läpi, vaikka ei yhtään olisi halunnut.

Mummoni kävi aikoinaan kansakoulun läpi, kävi vintit ja kaikki. Se oli helppo homma, kun pitäjään oli juuri valmistunut ensimmäinen kansakoulu ja oli uuteen kouluun tutustumispäivä. Kahvitkin tarjottiin.

Minut työnnettiin pääsykokeisiin naapuripitäjän vasta perustettuun yhteiskouluun. Veli oli lähetetty jo pari vuotta aiemmin Tampereen Klassilliseen lyseoon.

Kouluun pääsystä piti olla kiitollinen, ensiksi siksi, että se maksoi ja toiseksi siksi, kun meillä oli mahdollisuus käydä koulua. Se mahdollisuus jäi monelta vanhemmalta saamatta sodan takia. Joskus tuntui, että joutui paikkaamaan vanhempiensa elämätöntä elämää.

Niinpä minäkin selvisin saksan ehtojen kanssa keskikoulun läpi, ei se todistus hurraahuutoja kestänyt. Olin juuri täyttänyt 16, elämä oli edessä, kaikesta huolimatta.

Kesätyöpaikkani oli ollut kahtena kesänä Viikinsaaren ravintolassa Tampereen tädin hoivissa. Syksyn tultua oli keksittävä jotain uutta.

Olin aivan liian nuori hakemaan mihinkään ammatilliseen kouluun, joten piti hankkia työpaikka. Täti tarjosi asunnon puolikunnallisessa yksiössään. Myöhemmin siinä samassa yksiössä asuimme tädin lisäksi, Emma-mummo, pikkuserkku Matti ammattikoululainen, ja minä. Sopu oli ainoa, joka antoi sijaa.

Aamulehden ilmoitussivuilta löysin lastenhoitoharjoittelijan paikan. Jotenkin uskalsin mennä soittamaan ovikelloa ja samalla käynnillä paikka oli minun. Pääsin kahden tiitterän pikkupojan nyrkin ja kerrostalokaksion hellan väliin. Tehtäviini kuului lasten hoitaminen, lasten vaatteiden huolto, kodin siivous ja päivittäinen ruuanlaitto.

Onneksi perheen äiti oli aika löysästi nyrkin ja hellan välissä. Joka aamu katsoimme keittokirjasta mitä ruokaa laitetaan, sitten vein pojat puistotädille ja menin kauppaan ostamaan ruokatarvikkeet. Ruokakaupassa ihmettelin, kun rouvat kyselivät Lahdelman leipää tai Linkosuon limppua. Kotona maalla leipä oli aina äidin leipomaa tai joskus naapurin emännän. Kaupasta ei leipää ostettu.

Kauppareissun jälkeen hain pojat puistosta, syötin ja laitoin pienemmän päiväunille. Isompi meni ulos yksin ja huusi hetken päästä: ”Uustäti, Leena-täti tuu ikkunaan!” Siihen aikaan jokaisen kerrostalon pihalla kaikui kutsuhuuto: ”Äiti, tuu ikkunaan!”

Tämän perheen isä oli jäänyt silitysraudan ja nyrkin väliin, hän silitti paitansa itse. Sen verran arka asia oli, että hän veti keittiön verhot eteen ryhtyessään silittämään. Meillä silittäminen oli ehdottomasti naisten työtä.

Puoli vuotta pyörähti nopeasti lasten- ja kodinhoitoa harjoitellessani. Tädiksi en itseäni oikein tuntenut. Opin monenlaisia nyrkin ja hellan väliin kuuluvia kodinhoitotöitä. Ensimmäiset pullani leivoin täysin keittokirjan mukaan, ei niistä kummoisia kyrsiä tullut, mutta moitteita en koskaan saanut.

…jatkuu ensiviikolla tai sitten ei…

 

Tyttö tuli

Olen sodan jalkoihin syntynyttä sukupolvea. Isät olivat jatkosodassa, pelkäävät äidit lasten kanssa kotona sodan ja hellan välissä. Täytyihän sen kaiken vaikuttaa pienen lapsen mielen maailmaan.

Äidillä oli jatkuva hätä ja huoli kaikista sodassa olevista läheisistä, evakkomatkaa tekevistä omaisista, omista ja sukulaisten lapsista, pommitusten osumisesta oman kirkonkylän kohdalle. Koti oli lähellä Turkua, joten pommipelko oli todellista joka päivä.

Ruuan hankkiminen oli enemmän kuin työlästä. Piti jaksaa jonottaa jos mieli saada jotain korttiannosten päälle. Maalaisserkuilla oli ystäviä.

Elettiin jatkuvassa epävarmuudessa. Kolme kuukautta odotettiin isän lomalle pääsyä, kaksi lomaviikkoa kului loman lyhyyttä surressa ja sitten taas itkettiin ja odotettiin uutta lomaa.

Lieneekö ollut sattuma, että isä oli lomalla juuri minun syntymäni hetkellä. Viimeisen lomapäivän iltana Emma-mummo valmisti perunamuusia ja nakkeja ruuaksi ja kamarissa miniä synnytti terveen tyttölapsen. Synnytys oli nopea ja äiti ehti vielä samalle muusille toisten kanssa. Olin heti syntyessäni kiltti ja huomaamaton lapsi.

Isän piti heti seuraavana aamuna palata rintamalle. Kuitenkin ehdimme tavata. Ristiäisiin hän ei päässyt. Äiti jäi yksin neljän pienen nyrkin ja hellan väliin. Poika oli silloin vuoden ja neljän kuukauden ikäinen paljon aikaansaava villikko. Minä, vastasyntynyt, nukuin jo silloin paljon.

Lopulta tuli syksy 1944, isät palasivat kotiin, kuka palasi. Alkoi uusi asettautuminen nyrkin ja hellan väliin. Naiset jäivät kotiin, ainakin he, joilla oli mies perhettä elättämässä. Toki moni nainen oli sotavuosina päässyt mukavasti työelämän alkuun ja halusi edelleen pois nyrkin ja hellan välistä. Alkoi ikuinen kiista, jos olit kotona, olit siipisisko, jos olit työssä, olit lapsia laiminlyövä ansioäiti. Tämän saman syyllisyyden kanssa kipuilemme yhä edelleen.

…jatkuu ensiviikolla tai sitten ei….