Ypykän taakse

Iivantiirastapa tulikin mieleeni tosi vanha juttu kaukaa lapsuudesta. Meitä oli neljä ilmeisesti vilkasta lasta ja ahdas koti. Oliko ihme, jos ääntä ja elämää syntyi niin paljon, että isä hermostui ja toivotti meidät kaikki Iivantiiran Ypykkään asti. Silloin tuo paikka oli minulle ehdottomasti koko maailman kauimmaisin paikka. Sinne en missään tapauksessa halunnut joutua.

Yllättäen tuo maailman laita tuli lähelle ollessani työssä Kajaanin kaupungin Koulukujan päiväkodissa. Yhtenä päivänä puin pientä Jussia kotimatkalle. Isä oli tullut hakemaan poikaa vähän tavallista aikaisemmin, olivat lähdössä reissuun. Poika tuli puetuksi ja sanoin isälle: ”Nyt Jussi on valmis menemään vaikka Iivantiiran Ypykkään asti.” ”Mepä mennään vielä kauemmas”, vastasi isä nauraen. Nyt minä tiedän, että maailmaa on vielä Ypykän takanakin.

Kainuussa vietetyt vuodet olivat todellisia ruuhkavuosia. Tänään pitää ihmetellä, kuinka selvisimme niistä vuosista jotakuinkin järkevinä. Työ vaati silloinkin ison osan arkipäivästä ja me molemmat olimme omalla tavallamme tunnollisia työntekijöitä. Perheeseen syntyi vauva säännöllisesti neljän vuoden välein. Kukin vauva toi tullessaan päivähoitohuolet ja siitä eteenpäin koulumurheet ja kolme murrosikää.
Kahdenkeskinen aika meidän vanhempien välillä oli varsin vähäistä. Kiireisimpinä aikoina arkisin puhuimme vain siitä, kuka viedään minnekin ja mihin aikaan. Jokaisena päivänä piti sovitella lasten kuljetuksia hoitoon, kouluun ja harrastuksiin. Siihen väliin piti vielä sovitella omat ja puolison harrastukset ja iltatyöt. Olin omasta mielestäni taitava organisoimaan kuljetuksia ja tyttöjen isä oli nopea kuljettaja.

Lasten ollessa pieniä, emme päässet kahdestaan juuri minnekään. Olisiko ollut kaksi tai kolme kertaa, kun ostimme lastenhoitoapua Mannerheim-liiton paikallisesta yhdistyksestä. Ykköstytön ollessa alakouluikäinen, jätimme hänet joskus hoitamaan pikkusiskoja. Olimme antaneet tiukat ohjeet, miten toimia, jos jotain sattuu. Tärkein ohje oli, että pitää lähteä hakemaan naapurista apua, taloon sisälle ei saa jäädä itkemään. Puhelimesta ei siihen aikaan ollut lastenvahdiksi.

Eräänä iltana olin lähdössä Lastenhoitajayhdistyksen kokoukseen. Tytöt jäivät leikkimään ison siskon komennossa. Ehdin kävellä oman kadun päähän, kun kuulin takaani kirkkaan äänen: ”Äitii, äitii!” Pysähdyin heti ja sydän nousi kurkkuun. Katsoin taakseni ja pimeässä näin valkoisen puseron liikkuvan juoksun tahdissa ylös ja alas. Ykköstyttö siellä juoksi kertomaan, että Kolmostyttö oli kaatunut ja vertakin tulee. No, palasin takaisin kotiin, laitoin laastarin sormeen, annoin uudet ohjeet ja lähdin kiirehtien kävelemään kokoukseen. Onneksi ei mitään pahempaa tapahtunut.

Aina, kun lapset olivat keskenään kotona, oli rinnassa pieni tai suuri jännitys, mitenkä mahtavat pärjätä. Esikoistyttö oli pikkusiskojen hoitajana yhtä vastuuntuntoinen kuin minäkin. Näin jälkikäteen joudun pohtimaan, annoimmeko hänelle liian nuorena liian paljon vastuuta.

… nyrkin ja hellan välissä on nyt kesäloma, tavataan sen jälkeen…

Punaista päälle

Meidän perheen yhteiset harrastukset näyttivät tulevan aina perheen pään aloitteesta. Olimme heittäytyneet innostuneina karavaanimatkailuun, heti alusta alkaen myös talvella. Ensin oli tarkoitus vain laskea pulkkamäkeä ja hiihtää murtsikkaa, mutta kun Vuokatin vaarojen rinteillä oltiin, alkoi  laskettelu kiinnostaa.

Arto sai ostetuksi kaverilta vanhat sukset ja monot, oikein aataminaikuiset, hienot nahkamonot. Niillä välineillä hän ansaitsi nuorten laskettelijoiden kunnioituksen – oletteko kauankin lasketellut. Näinhän käsikirjoitus sitten alkoi mennä, isä lasketteli ja me naisväki katsoimme vieressä.

Silloin minä nousin pystyyn hellan ja laskettelurinteen välistä. Sanoin, että joko koko perhe laskettelee tai sitten ei kukaan. Taas ynnättiin perheen rahavaroja ja päädyttiin ostamaan halpoja välineitä niin, että pian oli meillä kaikilla ikiomat sukset, sauvat ja monot. Samalla siirryimme Vuokatin rinteiltä halvempaan ja rauhallisempaan paikkaan Ristijärven Saukkovaaralle. Siellä hurahti viiden talven viikonloput ja talvilomat tosi mukavasti.

Vähän oli sydänalassa kysymystä, sopiiko sunnuntaina lasketella, vai onko koko laskettelu peräti syntiä, kun kone vie ylös ja painovoima tuo alas. Eräissä pääsiäisseuroissa hyvä pastoriystävämme kertoi seurapuheessaan olleensa pitkäperjantaina laskettelemassa poikansa kanssa. Siinä kohtaa taisi joku seuraväestä hiukan kohottaa kulmakarvojaan. Pastori sanoi napakasti: ”Katso vaan.” Sitten hän selitti asiaa sillä, että hän tapaa työnsä vuoksi poikaansa kovin harvoin ja siksi kaikki mahdollinen aika on käytettävä yhdessä oloon.  Luulen, että tästä pääsiäissaarnasta joku muukin kuin minä vapautui noista syntimietteistä.

Me kävimme Arton kanssa sunnuntaisin Ristijärven kirkossa jumalanpalveluksessa ja sitten iltapäivällä keskustelimme saarnasta hiihtohississä. Siinä opimme ymmärtämään, kuinka eri tavalla ihminen kuulee puheen. Olimme saattaneet kuulla aivan erilaisia asioita samasta saarnasta. Saarnaajassa ei voinut olla moitteen sijaa, silloinen kirkkoherra oli teologian tohtori. Hän ilmeisesti viihtyi omassa pienessä seurakunnassaan ja oli virantoimituksessa sunnuntai toisensa jälkeen.

Minulla oli tulipunainen lasketteluasu ja se tuotti taas vaikeuksia kirkollisessa käytössä. Juuri ja juuri rohkenin mennä kirkon takapenkkiin, mutta ehtoolliselle en pystynyt punaisessa puvussa menemään. Olimme ostaneet puvut kevään alennusmyynnistä, tietysti halvalla, Artolle sininen, minulle punainen. Tyylikkäät asut, housut ja takki, todella lämpimät ja tietysti vuosikausia kestävät.

Punainen väri oli muutenkin vähän arveluttava kainuulaisissa hengellisissä piireissä. Erään kerran Arto oli lähdössä Iivantiiraan seuroihin Kansanlähetyksen piirijohtajan kanssa. Arto oli pukeutunut mustiin suoriin housuihin ja viininpunaiseen neuletakkiin. Ajattelimme, että puku olisi liian hieno vaateparsi arki-illan seuroihin. Kun piirijohtaja näki, mitä Artolla oli päällä, hän palautti miehen takaisin kotiin. Viininpunainen neuletakki oli sille kylälle liian punainen. Puhuja vaihtoi vähän harmaampaan vaatekertaan ja matka pääsi jatkumaan. Muuten, naisen ei sopinut ollenkaan puhua seuroissa Iivantiirassa.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Takaisin arkeen

Ensimmäisellä Lontoon matkallamme kävimme myös British Airways:n Kamerakerhon kokoontumistiloissa Heathrown lentokentällä. Kyseinen kenttä on niin suuri ja vilkas, että puolentoista minuutin välein nousee tai laskeutuu kone. Meteli oli kerhotilassa siitä johtuen jatkuvaa. Paikallisia tuo keskeytymätön kova ääni ei tuntunut haittaavan yhtään. Puheääntä korotettiin lentokonemelun mukaan.

Ehdimme myös tutustua useaankin Pubiin. Mieleenpainuvin oli ehdottomasti pubi nimeltään Dirty Dicks. Se oli pubi, jota ei koskaan siivottu. Seinät olivat täynnään asiakkaiden jättämiä pieniä lappusia. Näkyy samainen pubi olevan vieläkin olemassa, liekö sentään välillä siivottu. Pubissa sai yleensä pientä purtavaa ja monenlaista juotavaa, joskus kahviakin. Mitään makeita leivonnaisia ei sieltä kannattanut kysellä. Leivoskahvit ostettiin kahvilasta.

Sunnuntaipäivä kului kuninkaallisissa. Olimme tuhansien muiden uteliaiden kanssa katsomassa paraatia kuninkaan linnan edustalla. Kyllä oli komea näky, punaiset takit ja mustat suuret karvahatut. Kuningatarta emme nähneet muuten kuin tuhansissa kuvissa ympäri kaupunkia.

Viikko vierähti tuossa miljoonakaupungissa kuin hujaus vain. Ennen kotiinpaluuta ehdimme sentään kiertää joissakin ostoskeskuksissa tuliaisia hankkimassa. Meidät ohjattiin suureen tavarataloon, jossa myytiin ainoastaan leluja. Oli siinä maalaistytöllä ihmettelemistä, kuusi kerrosta pelkkiä leluja. Vaikea oli löytää sopivia tuliaisia omille lapsille niin määrättömän suuresta valikoimasta. Rahaakaan ei ollut kovin paljon varattuna tähän kauppaan.  Lastenvaatekaupasta oli paljon helpompi löytää sopivaa ostettavaa. Ostin jokaiselle tytölle sievän mekon tulevaa kesää varten.

Kotimaahan paluu maistui hyvältä, lapsia oli jo ikävä. Suomi tuntui oikein mukavalta ja hiljaiselta tuon kiihkeän viikon jälkeen. Menimme ensin kotiin ja muutamaksi päiväksi työhön.

Vasta seuraavana viikonloppuna pääsimme hakemaan lapset kotiin. Ajelimme mummolan pihaan ja keittiön ikkunasta katsoi Kolmostyttö meitä. Ei minkäänlaista elettä tapaamisen ilosta. Astuimme sisään keittiöön, tyttö katsoi meitä huoneen toiselta puolelta aivan mykkänä, edelleenkään ei minkäänlaista tuntemisen osoitusta. Minulla nousi jo pala kurkkuun, mutta onneksi maltoin mieleni. Tervehdimme mummoa ja muita lapsia ja hetken päästä Kolmostyttökin juoksi syliin. Oli aika kauhea hetki, kun huomasi, että lapsi ei enää tunne vanhempiaan. Tyttö oli silloin vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen ja joutui olemaan kaksi viikkoa erossa meistä. Vaikka keskimmäinen tyttö oli hänen kanssaan samassa mummolassa, olivat äiti ja isä jo unohtuneet.

Mitä opimme tästä?

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…