Aikanaan tuli perustettavaksi oma perhe, lapsuus jouluineen jäi taakse. Kolme joulua vietimme puolison kanssa kaksistaan vierailemalla kummankin lapsuuskodissa. Nyt joulussa oli jo tietynlainen aikuisuuden leima, olimme jouluvieraita.
Lasten synnyttyä halusin viettää joulut omassa kodissamme ja luoda ikiomat perinteemme. Etupäässä perinteet muovautuivat minun äitini karjalaisista lähtökohdista. Olin ansiotyössä oleva perheenäiti ja se aiheutti monia mutkia jouluvalmisteluihin. Kun tyttöjä oli vain yksi, ehdin leipoa ja siivota aivan riittävästi. Ei tullut suurempaa joulustressiä. 
Toista lasta odottaessa olin joulun aikaan raskauden viimeisillä viikoilla ja silloin kevennettiin tuntuvasti ohjelmaa. Pahin kevennys oli se, kun emme kutsuneet joulupukkia kotiin. Hän oli pistäytynyt eteisessä sillä aikaa, kun kävimme hautausmaalla. Esikoistyttö parkaisi oitis, ettei lähde enää ikinä hautausmaalle, kun pukki jäi näkemättä. Onneksi lahjat olivat mieluisia ja suru unohtui.
Ruokalista oli aina lähes sama kuin kotonani. Jossain vaiheessa innostuin tekemään imellettyä perunalaatikkoa, jota äiti ei tehnyt. Imellyksestä tulikin koko perheen lemmikki. Graavi lohi ja lasimestarin silli kuuluivat kokonaisuuteen, samoin perinteiset laatikot, kinkku ja rosolli. Lipeäkala ei meille uinut ollenkaan, paitsi niinä jouluina, kun Tampereen täti tuli vieraaksi. Riisipuuron syönti siirtyi aamupäivään ennen joulurauhan julistusta. Sekahedelmäsoppa ja ne pulleat rusinat eivät meidän pöytään kuuluneet, puuron päälle tuli luumu- tai joku marjakastike.
Karjalan piirakoita en edes opetellut paistamaan, eikä niitä lapsuuden varhaisimmissa jouluissakaan ollut. Vasta myöhemmin mummon siirryttyä rajan taakse, alkoi äiti paistaa sekä peruna- että riisipiirakoita. Luulen, että äitini ei tehnyt piiraita, koska anoppi oli heti alkuun sanonut, ettei hän niitä kyrsiä syö. Äiti ei kuitenkaan koskaan sanonut pahaa sanaa anopistaan, vaikka hämäläisen ja karjalaisen välinen ristiveto oli lähes käsin kosketeltavaa.
Joulukalenteri
Muutettuamme uuteen omakotitaloon toisen tyttären ollessa vajaa kaksivuotias, alkoi joulun valmistaminen olla jo lähes suorittamista. Meillä molemmilla vanhemmilla oli hyvin ”joulukeskeinen” ammatti. Sekä koulussa että päiväkodissa vietettiin monenlaisia aikaa ja vaivaa vaativia joulujuhlia. Kodin joulu piti valmistella siinä sivussa. Pahin kahnaus tuli aina siivouksesta. Aikanaan nuorena vaimona ihmettelin, milloin ehdin pyyhkiä pölyt sekä lattioilta että huonekaluilta, kun aamulla varhain piti mennä työhön. Äitini oli koko varhaislapsuuteni ajan kotiäiti ja hänelle oli hyvin tärkeä tuo rituaalin omainen aamutöiden tekeminen. Onneksi aika pian huomasin, että tuo rituaali oli minulle mahdoton. Sama mahdottomuus tuli eteen joulusiivouksessa. Mitään suursiivousta ei voitu ajatellakaan. Aika ei antanut myöden, ruoka- ja leipomishuolista oli jotenkin selviydyttävä. Onneksi Saarioinen ryhtyi mieluusti tekemään joulua kanssani, kunhan ensin selvisin itse tekemisen vaatimuksesta. Mitä useampia jouluja tulee ja menee, sitä enemmän voin tarjota jonkun toisen tekemää joulupöydässäni. Olin ottanut itselleni yhden lisäriesan valmistamalla joulukalenterin, josta löytyi joka aamu pieni lahja. Olipa siinä muistamista kylliksi, kun aina edellisenä iltana laitoin seuraavan aamun esineen piiloon ja piirsin kalenterin rasiaan kuvan mistä yllätys löytyy. Kalenteri oli suuren suuri kellotaulu, jokaisen numeron kohdalla tulitikkuaski, jossa tärkeä lappu odotti. Kellon viisareita siirtämällä näki päivien kulun. Muistelen laittaneeni kalenteria noin kymmenen vuoden ajan, eikä lasten tarvinnut kertaakaan pettyä. Sitten, kun tyttöjä oli jo kolme, sai kukin vuoropäivinä avata kalenterin rasian. Rahat eivät riittäneet kolmen esineen hankkimiseen joka päivä.
Kun ensimmäinen tytöistä lähenteli murrosikää ja muutenkin jokainen tiesi jo mistä ruuasta ei tykkää, tein listan, mihin kukin merkitsi, mitä ilman joulu ei tule. Siitä näin jo hyvissä ajoin ennen jouluvalmistelujen alkua, mitä ei tarvita. Yksi halusi vain imellystä ja herneitä, toinen vain kinkkua, kolmas homejuustoa ja jotain muuta herkkua. Perheen isä halusi kaikki perinteiset ruuat, jopa lipeäkalaakin, mutta sitä ei tarjottu. Piparien leipominen oli silloin ehdoton tapa ja ne myöskin koristeltiin, samoin piparkakkutalon tein aina itse. Taikinoita ei noina vuosina juuri saanut valmiina ja kun takaraivossa naputti, että kaikki pitää olla omatekoista.
Itkua vaille valmis Oliko ihme, että äitinä tällä menolla olin aattoiltana ”itkua vaille valmis”. Paras hetkeni näitten joulujen aikaan oli se, kun joulupukin käytyä korjailin joulupaperit ja lahjanarut talteen. Sitten istuin sohvalla kynttilän valossa ja aloin aukoa lahjanarujen solmuja. Saatoin istua tunnin, kaksi, auoin solmuja ja nautin jouluyön hiljaisuudesta. Sen jälkeen puoliso keitti kahvit ja tarjosi käpykakkua.
Tänään tuntuu, että noista jouluista on iäisyys ja siitä huolimatta vaan uusia jouluja tulee ja tulee. Nuorimmankin kotoa lähdöstä on kulunut yli 20 vuotta. Lastenlapsia on ilmestynyt joukkoon viisi kappaletta, vilkkaita, ihania muksuja. Jouluja on ollut jo yli 70, voin sanoa, että kaikki turha on karsiutunut. Tavat ovat yksikertaistuneet, joululahjat pienentyneet ja ruoka keventynyt. Toki kinkku, rosolli, kalat ja laatikot ovat mukana, mutta ehkä vain yhdellä aterialla. Tärkeäksi on tullut yhdes
säolo, hiljaa oleminen ja toinen toisensa kuunteleminen. Yksi elämäni parhaita jouluja oli se, kun perheessä oli vakava sairastapaus juuri joulun alla. Huoli ja ahdistus oli valtava. Neljä päivää ennen jouluaattoa ei ollut tehty yhtään mitään, ei minkäänlaista valmistelua. Kun jouluaatto valkeni, meillä oli kaikkea, mitään ei puuttunut. Hyvät ystävät olivat olleet asialla ja niin me saimme täydellisen joulun. Sinä jouluyönä pakettinaruja aukoessani oli sydämeni täynnä kiitosta Taivaan Isälle. Samalla opin ymmärtämään, kuinka todella vähästä joulu voi syntyä.
Pientä puhetta koronakaranteenista 