Matkamuistoja

Matkoilla sattui ja tapahtui. Etenkin Venäjän matkat olivat värikkäitä, koska siellä ei yleensä mikään mennyt käsikirjoituksen mukaan, mutta kaikki kuitenkin toimi.
Aivan ensimmäisillä Venäjän matkoilla tuli hotellin kerroshoitaja koputtelemaan ovelle ja kysyi puolisoltani: ”Onko puutteita sängyssä?” Sitten hän näki minut ja poistui nopeasti kiitellen ovelta. Ilmeisesti hotellit olivat siihen aikaan täyden palvelun taloja.

Tavallisesti minun tehtäväni oli majoittaa matkaystävät sopivissa ryhmissä sopiviin huoneisiin. Vilkkaimpina vuosina majapaikkoja oli vaikea saada ja yleensä jouduttiin nukkumaan isoissa huoneissa. Kerran olimme tulossa Haapakankaan kirkolta yöpymään Pietarin kupeeseen jonkun hengellisen järjestön majataloon.
Olimme käyneet siellä ennenkin ja tiesin, kuinka monta huonetta meillä oli käytettävissä. Tulimme pihaan ja Arto lähti sisään katsomaan, oliko kaikki kunnossa ja minä aloin autossa selittää, kuka nukkuu ja kenen kanssa missäkin. Hyvin nopeasti Arto tuli takaisin: ”Meidän huoneemme on annettu jollekin toiselle ryhmälle. Olivat tulleet ja maksaneet rahat käteen.” Päässäni löi muutaman sekunnin tyhjää. Bussilastillinen väsyneitä ihmisiä, ja petipaikat on annettu jollekin toiselle.
Kävi selväksi, että he voivat majoittaa osan meidän ryhmästämme jollain tavalla. Loput saateltiin kirkon tiloihin nukkumaan. Saimme kaikille jonkinlaisen nukkumapaikan oleskeluhuoneiden sohvilla ja muissa nurkissa. Kenenkään ei tarvinnut jäädä taivasalle, onneksi.

Uudelleen perustetuissa seurakunnissa kävi paljon suomalaisryhmiä vieraisilla. Kaikkialla seurakunnat pyrkivät järjestämään tarjoilua, jopa ruoka oli mahdollista tilata etukäteen. Näin alkavat seurakunnat saivat kerätyksi rahaa omiin tarpeisiinsa.
Kerran olimme tilanneet Pitkärannan kirkolta kahvit, kun olimme ajamassa siitä ohi. Tulimme kirkon pihaan, joka vaikutti kovin hiljaiselta. Hetken päästä joku paikallinen nainen tuli ja päästi meidät sisään kirkkoon. Huomasimme heti, että kahvitarjoilusta ei ole tietoakaan. Arto alkoi siinä kysellä, että missä meidän tilauksemme oli. Nainen vastasi: ”Suomalaiset kävivät jo, kahvit tarjottiin heille.” Joku toinen suomalaisryhmä oli tullut kirkolle ja meidän kahvimme oli tarjottu heille. Mutta ei hätää, paikallinen täti aloitti kahvin laittamisen ja me olimme apuna. Juotiin kahvit, veisattiin kiitosvirsi ja jatkettiin matkaa.

Eräällä matkalla odottelimme opasta tuntitolkulla hotellin aulassa. Opas ei ole tullut vieläkään. Ruokaa ei myöskään ollut, kun ei ollut opastakaan. Olimme vähän huolissamme, miten pystymme ruokkimaan matkalaisemme.
Silloin meillä oli jo lähetystyöntekijä Venäjällä. Hän otti ryhmämme hoitoonsa. Lähdimme ohjelman mukaan tapaamaan inkeriläisiä Hatsinaan. Kuinka ollakaan siellä olevat ystävät olivat järjestäneet ryhmällemme ruokatarjoilun. Eikä se ruoka vielä siihen loppunut. Myöhemmin iltapäivällä menimme toiseen paikkaan ja siellä oli myös runsas ruokapöytä katettuna. Päivänä, jolloin ei ollut yhtään ruokailua etukäteen järjestettynä, saimme syödä kaksi hyvää ateriaa. Tällaiset yllätykset laitetaan taivaan Isän piikkiin.

Kerran Aunukseen mennessämme olimme varanneet aterian ravintolasta Lotinanpellossa. Se oli niitä aikoja, kun Venäjällä oli suorastaan puutetta ruuasta. Kuitenkin ravintolat tarjosivat ulkomaalaisille täydellisen kolmen ruokalajin aterian. Ihmettelin, kun alkupalalautasella oli iso kimpale voita, semmoinen kymmenen pennin hiivan kokoinen pala. Oli siinä lautasella joku kalakin ja kalan pää oli leikattu irti ja asetettu seisomaan pystyyn. Oli kai siinä jotain muutakin, mutta se kalan pää ja voi jäivät mieleen. Kysyin oppaalta: ”Onko täällä tapana laittaa iso pala paljasta voita tarjolle näin”.  Opas selitti, että kun ruoka on myyty tietystä hinnasta, pitää sen myös sisältää syötävää hinnan verran. Kun muuta ruokaa ei ole saatavilla, niin täytetään puuttuva osa voilla. Valtion tarkastaja kulkee tarkastamassa, että ruoka ja hinta pitävät paikkansa.
Oho. Juuri voista heillä oli siihen aikaan suuri puute. Ulkomaisille matkalaisille myytiin voita, mutta oman maan kansalaiset eivät sitä saaneet ostaa. Moni ryhmästämme osti voita ja antoi paikallisille ystävilleen.

Kävimme useissakin perheissä ja aina tarjoilu ja ystävällisyys oli ylenpalttista. Vieraalle annettiin myös lahjoja. Eräskin rouva oli ostanut meille puoli tusinaa lautasia ja tietysti pullon votkaa. Lautaset toimme kotiin asti, mutta votkapullo jäi rouvan veljelle, joka kuljetti meitä autollaan. Hänelle lahja tuntui olleen mieluinen.

…jatkuu joulun jälkeen ensi vuonna…

Siunattua joulun aikaa ja hyvää uutta vuotta 2018 kaikille lukijoilleni

 

Aikuisopiskelija

Erityinen ruuhkavuosi meni ohi, mutta ruuhka tuntui vain jatkuvan. Suuret merkkipäivät oli hetkeksi ohitettu, kun oma 50 vuotispäivänikin saatiin vietetyksi. Siitä merkkipäivästä jäi muistoksi timanttisormus ja määrätön väsymys.

Sain jostain tietää, en muista mistä, että Ruokolahdella Jaakkiman Kristillisellä Opistolla alkaa syksyllä 1994 seurakuntasihteerin seitsemän kuukautta kestävä jatkokoulutus. Eipä minulla ollut siltä alueelta mitään pohjakoulutusta, ainoastaan TVK-opiston niin sanottu 3 kk kestänyt pitkä kurssi. Se oli enemmänkin ammattiyhdistysliikkeessä toimiville tarkoitettu. Tämä kurssi sen sijaan keskittyi seurakunnissa ja järjestöissä palvelevien kouluttamiseen. Koulutuksen hieno nimi oli Seurakuntahallinnon ja tiedotuksen jatkokurssi.

Minua tietenkin jännitti huikeasti lähteä yli viisikymppisenä opiskelemaan sisäoppilaitokseen. Toisekseen nuorin tyttäristä opiskeli samassa opistossa lastenohjaajaksi. Kuinka tulisimme puolin ja toisin sukkuloimaan saman oppilaitoksen opiskelijoina.

Oli todella mukava heittäytyä kokoaikaiseksi opiskelijaksi. Maanantaiaamuna ajelimme tyttären Kuplalla Ruokolahdelle ja perjantai-iltana palasimme kotiin. Matkassa oli aina oma jännityksensä, kun Kupla tuppasi pysähtelemään oman päänsä mukaan. Yhteiselo auton omistajan kanssa sujui hyvin. Asuimme samassa asuntolassa, mutta eri puolilla rakennusta. Minulla oli huonekaverina lähes ikätoverini, Riitta, myös Lappeenrannasta. Kaikkiaan meitä seurakuntahallinnon opiskelijoita oli viisitoistahenkinen joukko ympäri Suomen maata.
Päivät olivat täynnä opetusta, seurakuntahallintoa, sihteerin työtä, suullista ja kirjallista ilmaisua, tiedotusta ja tietotekniikkaa ynnä muuta tärkeää. Vaikeinta minulle taisi olla tietotekniikkatutkinto. Se sisälsi seitsemän eri koetta. Kaikki muut menivät hyvin, mutta eri laitteiden ja niiden osien nimiä en meinannut millään oppia. Oli korppua ja lerppua, selainta ja tiedostoa, enhän minä niitä nimityksiä tarvinnut.  Olin jo usean vuoden kirjoittanut kaiken tarpeellisen tietokoneella ja osasin sen tehdä. Mutta ne nimitykset, mitä mikin on, eivät meinanneet upota pieneen päähäni millään. Uusintatenttiin jouduin ja vasta sitten se osio meni läpi. Koulupäivät sujuivat mukavasti, eikä kotitehtäviäkään ollut liikaa. Illat olivat vapaat, mutta eihän sieltä juuri kävelylenkkiä kummallisempaan paikkaan lähdetty. Hengellistä ohjelmaa oli todella vähän, aamuisin puolipakollinen aamuhartaus kaikille opiskelijoille ja vapaaehtoinen raamattupiiri. Meidän ryhmämme pyrki pitämään aamuisin oman rukoushetken, mutta se ei saanut kannatusta edes omasta porukasta. Viikonloput kuluivat kotona pyykin pesussa ja kodin siivouksessa ja siinä välissä hiukan Kansanlähetyksen töissäkin. Minulla ei ollut siellä toimistossa ketään sijaista, joten Artolla oli erityisen suuri taakka niinä kuukausina. Olin palkattomalla opintovapaalla, mutta sain muistaakseni jostain jonkinlaista opintorahaa.

Maaliskuun lopulla saimme komeat todistukset. Minun paperissani lukee neljään eri kertaan, hyvin hyvä. Ilmeisesti opintoni olivat sujuneet hyvin. Kurssimme päätöstilaisuudessa lauloimme ensi kertaa Jaakkiman opiston opistovirren, Herra Jeesus, kun täällä vain kanssamme on, emme kauhistu vastustajaamme (vanha vk 171). Hyvä, että edes silloin veisattiin.

Aloittaessamme opiskelun Nuorimmainen kanssa, sanoin hänelle, että äidiksi ei sitten saa sanoa missään tilanteessa. Eikä hän sanonut. Meidän kurssimme viimeisenä aamuna istuin aamupalalla ja lastenohjaajat tulivat myös. Kaukaa ovensuusta kuului huuto: ”Äiti!” Silloin se sana tuntui hyvältä.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…