Merkkipäiviä

Ruuhkavuosi ei suinkaan ollut ohi, meneminen ja tekeminen täyttivät tulevatkin päivät. Hiitolan matkan jälkeen seuraava tapahtuma oli jokakesäinen osallistuminen Kansanlähetyspäiville heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. Se oli perinne, josta ei voinut poiketa. Meille se tarkoitti siirtymistä asuntovaunuun ja matkustamista juhlapaikkakunnalle. Paikkakunta vaihteli vuosittain, usein kuitenkin juhlat pidettiin järjestön kotipaikassa Hausjärven Ryttylässä. Juhlilla pääsääntöisesti istuimme ja uskoimme, paitsi tietysti niinä monina vuosina, jolloin Arto kuului päiviä valmistelevaan työryhmään. Aika nopeasti huomasin, että oikeasta Sanan kuulemisesta ei niillä juhlilla tule mitään. Rakkaita ystäviä oli kertynyt ympäri Suomea, joten jos istuin teltan takaosassa, istahti aina viereen joku vanha ystävä ja kuulumisten vaihto alkoi. Myöhemmin opin menemään teltan tai juhlahuoneen etuosaan, niin sain kuunnella lähes rauhassa.

Usein Kansanlähetyspäivien jälkeen välittömästi alkoi Lappeenrannassa viikon kestävä telttakokoussarja Peltolan koulun kentällä. Vasta sen rupeaman jälkeen pääsimme aloittelemaan kesälomaa. Loma tarkoitti meille viikon – parin matkaa asuntovaunu perässä. Arton opettajavuosina lomareissu saattoi kestää kolmekin viikkoa yhteen menoon, nyt ei ollut aikaa niin pitkään lomaan. Jokaisena kesänä oli pakollinen mummoloissa käynti Pohjanmaalla. Siihen kului joskus koko aika, joskus vähän vähemmän.
Loma kuitenkin katkaisi kiivaan työrupeaman ja niin jaksoimme taas syksyn tullen aloittaa toiminnan uusin voimin. Ainakin luulimme niin.

Ruuhkavuoden lopussa oli normaalin joulujuhlan lisäksi vielä yhdet juhlat, puoliso täytti 50 vuotta. Siihen maailman aikaan oli vielä tapana juhlia puolen vuosisadan taivalta. Niin päätimme viettää yhden joulukuisen lauantain Arton merkkipäivää viettämällä. Varasimme juhlien pitopaikaksi kotimme läheltä Karhuvuoren seurakuntakodin. Nyt olin pyytänyt Marja-Liisan kahvinkeittäjäksi voileipä- ja täytekakkuineen. Itse palvelin kotona vain lähiomaiset. Vieraita kävi seurakuntakodissa paljon pitkin iltapäivää. Laulettiin yhdessä ja totta kai siellä puheitakin pidettiin. Tunnelma oli lämmin ja kotoinen. Meillä oli paljon rakkaita ystäviä.

Vajaan kahden vuoden kuluttua tuli minun vuoroni täyttää 50. Arto halusi välttämättä viedä minut risteilylle, päiväksi Tukholmaan.
Merkkipäivä on maaliskuussa ja silloin ei ole kovin nautinnollista olla merellä, varsinkin, kun olen aina pelännyt vettä. Toiseksi olin silloin äärettömän väsynyt, joten juhliminen tuntui mahdottomalta. Eikä matkakaan ollut ihan puhdas juhlamatka, samalla tapaisimme yhden lähettiperheistämme.

Laivan lähdettyä menimme ravintolaan syömään. Nyt 25 vuoden jälkeen minua suorastaan hävettää, olin niin väsynyt, että tuskin jaksoin syödä. Artolla oli minulle lahjakin, sormusrasia odotti pöydällä. Sieltä hän pujotti sormeeni kultasormuksen viidellä timantilla. Osasinkohan edes kiittää.
Yön nukuttuani, vaikka huonostikin, olin jo vähän virkeämpi. Lähettimme Koskisen Pekka oli meitä satamassa vastassa. Kiertelimme ensin vähän Tukholmaa ja sitten hän vei meidät kotiinsa. Vietimme päivän heidän vierainaan ja palasimme illalla laivalle kotimatkaa varten.

Työ tiiviissä yhteydessä erilaisten ihmisten kanssa oli usein raskasta, joskin myös rakasta. On kuluttavaa olla aina käytettävissä ja läsnä. Onneksi meillä Arton kanssa oli säännöllinen työnohjaus seurakunnan perheneuvonnassa. Tuskin koko liittomme olisi pysynyt kasassa ilman ulkopuolista tukea. Uskon, että teimme työtä kaikin voimin ja tosissaan. Siksi tuntuikin pahalta, kun joku tuli toimistoon ja kysyi: ”Missäs Arto huitelee?”

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

Hiitolan mummolaan

Tuskin oli viimeiset rippijuhlavieraat vilkutettu kotimatkalle, kun alkoi valmistautuminen ensimmäiseen Hiitolan matkaan. Hiitola on äitini syntymäpitäjä aivan tuossa rajan takana, Simpeleen naapurina. Olimme tehneet useita avustusmatkoja Venäjän puolelle, mutta mummolaan en ollut vielä päässyt.
Ovi suureen Neuvostoliittoon oli vihdoin avattu kotikylävierailuille. Halukkaita lähtijöitä oli ruuhkaksi asti. Jokainen kynnelle kykenevä halusi päästä katsomaan kotiseutuaan, niin mekin. Meitä Viinasia oli mukana äitini, yksi hänen sisaristaan ja meitä toisen polven serkuksia neljä naishenkilöä sekä Arto. Täysi bussilastillinen innokkaita hiitolaisia kolmessakin sukupolvessa istui lähtöä odottamassa. Matka oli muistini mukaan Karjala-lehden järjestämä. Kun matkalaisista oli ruuhkaa, ei oppaan asiantuntemusta varmaan kyselty. Hiukan jäi harmittamaan, kun oppaallamme oli vain kaksimielisiä juttuja kerrottavanaan, osaaminen keskittyikin niihin.

Emme antaneet oppaan osaamattomuuden häiritä, olihan matkassa useita entisiä hiitolaisia, joten osaavista opastajista ei tullut puutetta. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka sisarukset palasivat kotiin lähes 50 vuoden jälkeen. Elsa-täti oli lähtenyt syksyllä 1944 viimeisessä evakkokuormassa, äiti sen sijaan ehti muuttaa pois 1939 toukokuussa avioiduttuaan isäni kanssa.

Ryhmämme oli majoitettu Hiitolan kunnalliskodin vieressä olleeseen entiseen mielisairaalarakennukseen. Hätäistä remonttia oli tehty ja monien mutkien kautta liian suuri ryhmä saatiin majoitetuksi. Pesutilana palveli alakerrassa ollut sauna uima-altaineen. Allas oli kuoppa saunan lattiassa ja siinä ruskeaa vettä. Kukaan tuskin uskalsi kastautua siinä, uimaan ei olisi edes mahtunut.

Heti ensimmäisenä aamuna lähdettiin kotikyliin. Tarjolla oli jos vaikka minkälaista autokyytiä, tietysti rahaa vastaan. Me saimme kyydin asemalle, josta kävelimme mummolaan. Ensin marssimme lähellä asuvan suomen kieltä taitavan ihmisen luo. Hän lähti opastamaan meitä Viinaseen. Kello oli jo kymmenen aamupäivällä, mutta talossa nukuttiin täyttä päätä. Kovasti kolistellen saimme asukkaat hereille ja oppaamme kertoi, keitä olemme. Raisa-mummo miniänsä kanssa otti meidät iloiten vastaan. Pääsimme sisään, katsoimme kaikki paikat, äiti selosti, miten huoneet olivat heidän aikanaan olleet. Nyt oli tehty vähän muutoksia sisätiloissa, keskuslämmitys purettu ja muuta vastaavaa. Yläkerrassa katsoimme huoneen, jossa isäni oli asunut alivuokralaisena. Siellä oli rakkaus talon tyttäreen syttynyt.
Teet juotuamme, lähdimme jatkamaan matkaa lämpimien halausten saattelemana.
Oli mielenkiintoista seurata äidin käyttäytymistä. Hän halusi nopeasti katsoa kaikki tutut paikat, minkäänlaista tunnemyrskyä ei tullut. Hautausmaalla oli ahdistavaa, kun hautaa ei löytynyt. Siinä haudassa lepäsivät hänen isovanhempansa ja 1944 äitienpäivänä haudattu äitinsä. Kivi oli suuri, suorakaiteen muotoinen, joten se saattaa hyvinkin olla jonkun uudisrakennuksen porraskivenä.
Linnavuorelle nousimme syömään eväitä. Sieltä näkyi upeasti koko pitäjä. Kun kaikki tarpeellinen oli nopeasti katsottu, äiti oli valmis lähtemään pois. Koskaan hän ei tulisi uudestaan, eikä tullut. Minulle ensimmäinen käynti oli vasta alku. Uusia matkoja on tullut tehdyksi niin monta, että lukumäärää en edes muista.

Seuratessani muita kotikylämatkalaisia, olen ihmetellyt, kuinka jokainen on löytänyt jotain rakasta ja tärkeää. Vaikka kotipaikasta olisi ollut jäljellä saunan porraskivi, tai pihakoivu, niin matkalaiset olivat iloa ja intoa täynnä. Oli tultu kotiin. Monet viettivät koko päivän oman pellon reunassa tai siinä saunan porraskivellä. Koti ja kotipaikka siirrettiin toiselle ja kolmannelle sukupolvelle. Niin se välittyi minullekin. Oli hienoa saada käydä mummolassa, oli upeaa löytää karjalaiset juurensa.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

Ensi kertaa mummolassa julkaistu Kurkijokelaisessa 1991.

 

Ruuhkavuosi jatkuu

 

Mieleen painuneen Etiopian matkan jälkeen oli taas asetuttava normaaliin asentoon nyrkin ja hellan väliin.
Keskimmäisen tyttären ylioppilaskirjoitukset olivat alkamassa. Kovin paljon en siihen touhuun osallistunut. Itse hän hoiti kirjoituksensa ja ompeli itse lakkiaismekkonsa niin kuin aikanaan penkkaripukunsakin. Esikoiselle olin neljä vuotta aiemmin ommellut kaikki tärkeät kapineet. Nyt minun apuani ei tarvittu, eikä minulla olisi ollut aikaakaan.

Matkan jälkimainingit veivät paljon aikaa ja energiaa. Paikallinen lehti teki ison haastattelujutun ja diakuvien kanssa kiertelimme useissa seurakunnissa kertomassa huisin hienosta matkasta. Oli helppo kertoa näkemästään, kun apuna olivat hyvät kuvat.

Toukokuun lopussa pääsimme juhlimaan lakkiaisia. Omituisen vähän on muistoja niistä juhlista. Olimme koululla koko perhe ja sieltä kävelimme sankarihautausmaalle. Alkoi sataa ja minua huolestutti, että kaunis kansallispukuni kastuu.
Seuraava muistikuva on sellainen, että laitoin vieraille ruokaa edelleen kansallispuku päällä ja minulla oli hirveä migreenikohtaus. En muista mitään ruoka-  enkä kahvitarjoilustakaan. Voileipä- ja täytekakut luulen tilanneeni lähellä asuvalta Marja-Liisalta. Kotiin en ollut pyytänyt ketään avuksi.

Arton puoliveli toi Kalajoelta äitinsä ja kaksi tätiään ylioppilasjuhliin. Nuori mies oli ajanut koko matkan, yli 400 km, kaasu pohjassa, eikä päästänyt mummoja kertaakaan jaloittelemaan. Kehuskeli perille tultuaan painaneensa lisää kaasua, kun mummot alkoivat puhua kahvitauosta. Tarina saattoi olla hyvinkin totta, koska vanhukset eivät meinanneet millään saada jalkojaan suoraksi noustessaan autosta.

Ruuhka nyrkin ja hellan välissä jatkui heti kesän alettua, kun nuorin tyttäristä aloitti rippikoulun. Se taas tiesi seuraavia sukujuhlia. Sukulaiset kävivät juhlissamme harvakseltaan, koska heidän mielestään asuimme kaukana. Minä olen siitä vähän eri mieltä, mutta eihän sillä ole mitään merkitystä. Arton suvun kanssa oli vielä se ongelma, että he eivät osanneet koskaan sanoa etukäteen tulevatko vaiko eivätkö tule. Viimeiseen saakka oli epävarmaa, toteutuuko odotettu vierailu. Minun sukuni kesken tätä ongelmaa ei ollut, He osasivat helposti sanoa, että eivät tule. Isä oli poikkeus, hän tuli aina, kun kutsuimme ja kellon tarkasti, mutta hänen elämänsä päättyi jo 1975.

Kuuluimme Lauritsalan seurakuntaan, joten rippikoulu ja konfirmaatio olivat siellä. Rippipappi pyysi Arton ja minut mukaan keskustelusaarnaan. Kirkko oli ääriään myöten täynnä väkeä ja minulla oli kansallispuku ja jännitti kamalasti. Siinä ne muistot.
Näitä lasten ainutkertaisia juhlia muistellessa tulee nyrkin ja hellan välissä tosi syyllinen olo.

Tein itse kansallispukuni Kajaanin Kansalaisopistossa ja siitä tuli minulle tärkeä itsetunnon pönkittäjä. Tunsin itseni viisi senttiä pidemmäksi tuossa asussa. Halusin tehdä Hämeen puvun kunnioittaakseni isäni muistoa. Kaunis puku se onkin. Hameessa on kolme metriä punaista verkaa, valkoinen pitkä paita ja esiliina. Päähine on tanu, jossa on kaunis käsin nyplätty pitsi.
Lappeenrannassa asuessa menin Kansalaisopiston nypläyskurssille oppiakseni nypläämään. Kaksi vuotta meni ja pitsi tuli valmiiksi. Menin nypläämään myös siksi, että tutustuisin paikallisiin ihmisiin. Tutustumisesta ei tullut mitään, kun koko ajan piti miettiä – ristiin kierteet – ristiin kierteet -. Jos heittäytyi juttelemaan välillä, meni koko kuvio sekaisin.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Lähettikokous

Kokemusrikkaasta matkastamme oli jäljellä vielä kaikkien Etiopiassa silloin olleiden lähettien yhteinen vuosittainen lähettikokous. Kokouksessa jokainen työntekijä kertoi menneen vuoden toiminnasta ja tulevan vuoden suunnitelmistaan. Ohjelmassa oli myös raamattuopetusta, laulua, rukousta ja lepoa. Mukana oli meitä Kansanlähetyksen ihmisiä, lapset mukaan lukien, yhteensä 31 henkilöä.
Matkasimme useammalla autolla Langanojärven lomakylään. Paikka löytyy Addis Abebasta katsoen kaakon suunnalta. Luonto sillä seudulla oli aivan rutikuivaa, olihan kuiva kausi menossa.

Lomakylässä meillä jokaisella perheellä oli oma mökki asumista varten. Mökissä oli suihku ja vessa ja hyvin vähän valoa. Vesi taisi tulla suoraan järvestä, koska oli pelottavan ruskeaa. Vuoteissa oli puhtaan valkoiset lakanat.
Langanolla sai sähköä iltakymmeneen saakka ja niinpä kiirehdimme hyvissä ajoin nukkumaan. Yöllä kuului vain hyeenain ulvontaa ja koirien haukuntaa. Ensimmäisenä aamuna minulla oli pitkä rivi kirpunpuremia kyljessä. Muita eläimiä emme sängyssä tavanneet.

Lounaan söimme paikallisessa ravintolassa, mutta kaikki muu taloustyö tehtiin itse talkootyönä. Oli mukava huomata, kuinka koko porukka toimi yhdessä, jokaisella oli omat tehtävänsä. Hauska oli myös seurata, kuinka tuliaisiksi tuomamme metwursti jaettiin. Olimme tuoneet kaksi pitkää tankoa herkkua, mitä siinä maassa ei saanut. Jakaminen tehtiin ihan viivoittimen kanssa ja jokainen sai muistaakseni 2,4 cm maukasta metua. Mukana oli myös suomalaista juustoa ja karkkeja, joita ei tarvinnut laskea.

Langanojärvi on ainoa uimakelpoinen järvi koko Etiopiassa. Lapset viettivät kokouspäivät rannassa ja saimme me aikuisetkin pulahtaa välillä uimaan. Vesi oli yllättävän viileää ja myös ruskeaa ja liukkaan tuntuista, ihan kuin seassa olisi ollut saippuaa. Hiekka oli tulikuumaa ja aurinko polttavaa. Auringon ottamista ei kannattanut harrastaa, suomalainen iho kärähti helposti huolimatta suojakertoimista.

Toisena päivänä päätettiin hankkia iltanuotiolle kalaa paistettavaksi. Siitä vain reippaimmat kalastamaan. Se tapahtui aivan raamatulliseen malliin. Kalastajat kahlasivat verkon kanssa veteen ja poimivat kalat verkkoon. Oli sovittu, että otetaan noin 40 tilapia-nimistä kalaa. Kun lukumäärä täyttyi, koottiin verkko kaloineen maalle. Kalat perattiin, paistettiin ja syötiin hyvällä halulla.
Iltanuotiolla oli mukava istua, kun ympärillä oli täysi pimeys. Pimeä alkoi klo 18 aikaan ja aivan hetkessä pimeys oli täydellinen. Aamulla taas aurinko nousi kohta kuuden jälkeen ja päivä valkeni nopeasti. Ilmasto oli Etiopiassa siihen vuodenaikaan aivan suomalaiseen makuun sopiva, päiväaika oli kuin kuuma kesäpäivä Suomessa, illalta viileni nopeasti ja yöllä oli melkein kylmä.

Langanolta lähtöpäivän aamuna osallistuimme Lähetysseuran väen kanssa yhteiselle ehtoolliselle läheisessä katolisessa kirkossa. Siitä oli hyvä lähteä paluumatkalle Addis Abebaan ja sieltä parin päivän päästä kotimatkalle. Mieli oli kiitollinen ja täynnä koettuja elämyksiä. Muistelemista on riittänyt vuosikymmeniksi eteenpäin.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…