5. Kevätpuuhia

Muuttopäivästä on kulunut yli 50 vuorokautta. Kalenteri on edelleen tyhjä, jäätelöauto joka toinen tiistai ja viikoittainen kaupunkikodissa käynti rytmittävät elämää. Kaikesta huolimatta päivät ovat täynnä tekemistä. Jos ei muuta niin katsomme luonnon heräämistä kesään ja viljelijä-vävyn kevätpuuhia. Siinä riittää ihmettelemistä meille, jotka olemme paenneet maalta jo yli 50 vuotta sitten.

On ollut hyvä huomata, miten pian tyhjä päivä täyttyy tekemisellä. Pari viikkoa nojasin pihalla lehtiharavaan. Vaikka jaksoinkin työstää vain vähän kerrallaan, tuli piha aikanaan haravoiduksi. Iltatöiksi ostin lankaa ja aloin neuloa tietämättä mitä siitä tulisi, ehkä takki tai liivi. Nivelrikkoiset sormet alkoivat jotenkuten totella ja epämääräinen villaliivi valmistui. Lopputulos on niin kaamea, ettei sitä voi käyttää julkisilla paikoilla. Mutta itse tekeminen oli hulvattoman hauskaa.

Villaliivin sijaan huomattavasti paremmin onnistuin virkkaamaan ampiaisen valepesiä. Muuan Tv-ohjelmasta sain vihjeen, miten pallo virkataan ja täytetään vanulla, onnistuihan se. Ampiainen ei tule rakentamaan pesää sinne, missä tuo tekopesä roikkuu.
Voi se olla tottakin, mutta en minä siihen usko.

4. Te kuolette

Toisella karanteeniviikolla alkoi tapahtua. Nuorin tytär soitti topakkana, tapansa mukaan, ja lateli selkeät ohjeet:

– Haette asuntovaunun Purhosta ja tuotte sen meidän pihaan entiselle paikalleen Sikatarhaan. Vanhan sikalan toimistossa on teille oma vessa ja suihku. Minä käyn kaupassa ja tuon ruuat niin teille kun anopillekin. Sisälle taloon ette saa tulla. Jos saatte taudin, te kuolette.

Eipä tuohon ollut mitään sanomista. Oli kymmenes karanteenipäivä, kun muutimme Rikkilän kylään tyttäremme perheen takapihalle. Uskalsimme muuttaa, koska karanteenipaikka kuuluu saman Eksoten piiriin kuin kotimme Lappeenrannan kaupungissa.

Edellisenä päivänä oli koululaiset määrätty etäopetukseen kotiinsa. Samalla tontilla pyörii nyt viisihenkinen perhe ja me kaksi varjeltavaa vanhusta. Muutaman sadan metrin päässä asustavat toiset varjeltavat eli vävyn vanhemmat. Tapaamme toisiamme vain ulkona ja verrattain kaukaa silloinkin.
Haleja ei saada eikä anneta.

3. Kalenteri

Ensimmäinen koronaviikkoni meni mukavasti puolison kanssa yhdessä.
Heti karanteenikäskyn kuultuamme otimme kalenterit esiin ja viivasimme yli kaikki sille viikolle sovitut tapaamiset. Siinä meni Gideonien kokous, kaksi luentoa kirjastossa, yhteinen syntymäpäivälounas esikoistyttären kanssa, meillä kokoontuva raamattupiiri, kuntosali, sulkapallo, geokätkijöiden miitti, postimerkkikerho ja vielä muutaman ystävän tapaaminen.
Kalenteri oli tyhjä ja aikaa tuntui riittävän loputtomasti. Olo oli vapaa ja onnellinen, kukaan ei odota minulta mitään.
Ruokaostokset hoidimme sillä viikolla vielä itse. Pistäydyimme aamuvarhaisella nopeasti lähikaupassa ostamassa kaksi kassillista ruokaa. Vessapaperia emme tarvinneet, olisiko sitä ollutkaan, kun kaikki olivat jo hamstranneet sen kotiinsa. Olo oli jotenkin oudosti syyllinen väistellessämme toisia ruuan hankkijoita kaupan hyllyjen välissä. Kukaan ei puhunut mitään, tututkin tervehtivät vain kaukaa vilkuttaen.

 

 

2. Karanteeni

Kaupunkikodin ikkunassa nalle ja koira ilahduttavat ohikulkijoita.

Maaliskuun puolessa välissä hallituksemme heräsi. Viisi nuorta ja kaunista ministeriä alkoi antaa tiukkoja ohjeita ihmisten eristämiseksi toisistaan. Lapset ja nuoret eivät saaneet mennä kouluun ja päiväkotiin, vanhemmat komennettiin mahdollisuuksien mukaan etätöihin kotiin. Yli 70- vuotiaat eristettiin yksin omiin asuntoihinsa, jäimme karanteenin tapaisiin oloihin.
Kauppaan sai mennä vain muutama ihminen kerrallaan, samoin apteekkiin. Melkein kaikki pikkuliikkeet suljettiin, ravintolasta sai vain noutoruokaa. Kaikenlainen urheilu loppui kokonaan. Kymmentä henkeä suurempaa kokoontumista ei saanut järjestää. Ja kas kummaa Koronapelien kysyntä kasvoi suureksi.

Viruskoronaa on pelattu nyt yhteensä yli 60 vuorokautta. Olemme edelleen elossa ja karanteenissa. Menneellä viikolla lapset pääsivät takaisin kouluun ja pienemmät päiväkotiin. Kovin lähelle kaveria ei saa mennä, mutta jutella jo voi. Ulkona voimme liikkua, mutta joukkoihin ei sovi kerääntyä. Tuntuu vähän oudolta, kun kadulla vastaantulevat ottavat sivuaskeleita päästäkseen kauemmas toisistaan.

Alla ensimmäinen

1. Korona

Korona on peli, jota pelataan nelikulmaisella pelilaudalla. Lauta on kooltaan 90 x 90 cm. Pelialustan jokaisessa kulmassa on kotelo, johon pelinappulat yritetään saada. Voittaja on hän, joka saa ensimmäisenä kaikki pelinappulansa laudan vastakkaisen sivun koteloihin. Pelaajia voi olla kaksi tai neljä henkilöä. Pelivälineenä on erivärisiä pyöreitä kiekkoja ja jokaisella värillä yksi iso kiekko, lätkä tai limppu nimeltään. Kiekoille annetaan vauhtia pitkällä karttakepin tapaisella kepillä.
Isä teki pelin 1950-luvulla meille silloisille lapsille. Kyllä sitä pelattiinkin, välillä hiki hatussa. Laudan liukkautta paranneltiin perunajauhoilla ja taas pelattiin. Meitä lapsia oli neljä, joten pelasimme sekä pareittain että nelinpelinä.

Vuodet kuluivat, samoin koronapeli, nimikin unohtui kokonaan. Kunnes kuluvan vuoden alussa alkoi uutisissa kuulua sana korona. Pian kävi selväksi, että nyt ei puhuttu suinkaan lautapelistä vaan vakavasta viruksesta nimeltään Korona.
Tuo katala virus oli lähtenyt liikkeelle Kiinasta ja levisi nopeassa tahdissa ympäri maailmaa. Muuan kiinalainen turisti toi viruksen laskettelemaan Suomen Lappiin. Näin saimme oman, varsin tuntemattoman koronan.

 

Viimeistä viedään

Pientä puhetta nyrkin ja hellan välistä

Olen kirjoittanut Pientä puhetta nyrkin ja hellan välistä kaikkiaan 99 katkelmaa, tämä viimeinen on sadas. Tämän tyylinen tarinointi päättyy tällä erää tähän. On tullut aika tehdä yhteenvetoa kaikesta kokemastani ja kirjoittamastani. Jos hyvin menee, kirjoitan myöhemmin jotain muuta, mutta verkkaisempaan tahtiin. Kiitos Sinulle, joka olet jaksanut seurata matkaani kuluneitten 75 vuoden ajalta.

Sukupolvien ketju
Olen edelleen tukevasti nyrkin ja hellan välissä. Olen kuitenkin oppinut ottamaan tIMG-20180322-WA0001iettyjä vapauksia, vaihtamaan tyyliä, muuttamaan käsityksiäni. Minulla on ollut loistavat oltavat, valtavat mahdollisuudet. Kun vertaan edesmenneiden suvun naisten oloja, niin paljon on tapahtunut muutosta jokaisen sukupolven kohdalla. Jotkut muutokset ovat vieneet parempaan suuntaan, joku asia taas oli ennen paremmin.

Emma-mummoni, isäni äiti, keitteli keitoksensa puuhellalla, johon laitettiin puut päältä päin suoraan kattilan alle. Hellan rinkiä vain vaihdettiin sopivan kokoiseksi eri kattiloille. Puhtaan veden Emma kantoi ämpärillä naapurin kaivosta ja likaisen pikkulan taakse tunkiolle. Saunaa ei Emman mökissä ollut. Hänen piti käydä lapsineen kylpemässä sukulaisten luona. Kun teki mieli kahvia, istui Emma keittiön tuolille kahvimylly polviensa välissä jauhamaan sopivan määrän kahvinpapuja hienoksi. Kahvi maistui erityisen hyvälle, kun hän ryysti tulikuuman juoman suoraan tassilta, sokeritopasta lohkaistu pala tietysti kielen päällä.

Äitini keitteli myös puuhellalla, nyt jo teollisen tuotannon saavutuksella, olisiko ollut Högfors-merkkinen. Oli iso keittolevy, paistinuuni ja toisessa reunassa vesisäiliö veden kuumennusta varten. Sodan jälkeen rakennetussa omakotitalossa kylmä vesi juoksi putkea pitkin keittiöön asti ja likavesi toista putkea likakaivoon. Myöhemmin äiti sai nopean ja kuuman kaasuhellan käyttöönsä, ei tarvinnut hellapuita enää tehdä. Sauna rakennettiin uuden talon lapiopelillä kaivettuun alakertaan. Sinne tuotiin myös ensimmäinen pyykkikone, uutuuttaan hohtava pulsaattorikone, Hoover. Kahvi vapautui vihdoin säännöstelystä ja se jauhettiin kaupassa valmiiksi. Kauppias koputteli myllyä pitkän tovin, ettei grammaakaan kallista ainetta jäänyt koneeseen. Kahvin äiti keitti suuressa kahvipannussa puuhellalla, yhdeksän lusikallista ja rikkikiehautus, yli ei saanut kuohua. Vieraille kahvi keitettiin puhtaaseen veteen, omalle väelle usein entisten porojen päälle.

Itse sain aloittaa keittämiset suoraan sähköhellalla. Kuuma ja kylmä vesi 73leena_kinkunpaistojuoksi putkia pitkin sisään ja ulos. Minulla on ollut ilo aloittaa neljässä eri kodissa kokkaaminen aivan uudessa keittiössä. Koneistus on ollut täydellinen. Ensin oli jääkaappi, sitten pyykkikone, pakastearkku, pölyimuri, sähkövatkain, kahvinkeitin, leivänpaahdin, astianpesukone, yleiskone, kylmiö. Mitä kaikkea pitoemäntänä toiminut Emma-mummo olisi näillä lukuisilla koneilla saanut aikaan. Sauna ja takkahuone olivat uuden talon yhteydessä, aivan keittiön vieressä. Kahvin sain ostaa valmiiksi jauhettuna vacuumipakkauksessa, tuoreus oli taattu ja kulloinenkin kahvinkeitin valmisti nautittavan juoman.

Emmalla ei ollut nyrkkiä tukenaan. Hänen kaksi lastaan olivat isättömiä, ajan sanan mukaan äpäriä. Kyllä Emma oli vastannut yhteiskunnan ja Jumalan edessä teoistaan, hänet oli kaksi kertaa kutsuttu pappilaan ripitettäväksi salavuoteudesta. Oletetuille isille emma_mummon_mokkiei tullut tuomioita, huhuja ja juoruja kulki. Yksin Emma kantoi huolen lapsistaan ja kasvatti heistä tiukassa kurissa kunnon kansalaisia.

Äidin hämäläinen nyrkki tuli hakemaan hänet kaukaa Karjalasta. Äpäräpoika, ammattiin opiskellut sulhanen, sai tulevalta apeltaan purevat ennustukset pyytäessään tyttären kättä: ”Kun köyhyys tulee ovesta, lähtee rakkaus ikkunasta”.  Perustettiin perhe sodan jalkoihin. Viiden sotavuoden runtelema mies tuli kotiin, sodan varjo viipyi nyrkin ja hellan välissä. Äiti oli vahva ja kannatteli koko perhettä. Lapsia syntyi neljä, kaikki piti kouluttaa työn laitaan. Köyhyys tuli aikanaan, mutta rakkautta riitti, kunnes kuolema erotti kesken kaiken.

Mikäs minun oli ollessa. Valmistuin nuorena ammattiin. En aikonutkaan etsiä aviomiestä, ei pitänyt olla kiirettä nyrkin ja hellan väliin. Ajattelin, että jos minulle on mies luotu, hän tulee kotoa hakemaan. Niin tuli. Neljä vuotta opiskelija-avioliittoa vaati lujuutta nyrkin ja hellan välissä. Minusta tuli mahdollistaja, annoin toiselle mahdollisuuden opiskella, annoin mahdollisuuden harrastaa. Lapset syna21 Kakun leikkaustyivät, en halunnut kolmea enempää. Elimme siinä sukupolvessa, joka vaati äidinkin ansiotyöhön. Jos jäit kotiäidiksi, olit ”siipisisko”, kun lähdit työhön, olit lapsiasi laiminlyövä ansioäiti. Syyllisyyttä pidettiin yllä koko ajan. Opettelin tulemaan toimeen tuon syyllisyyden, työn, perheen, nyrkin ja hellan välissä. Opittavaa oli paljon ja vähitellen löysimme oman tapamme elää. Puolen vuosisadan ajalta on valtava määrä hyviä muistoja ja myös muistoja vaikeuksista, joista on selvitty yhdessä.

Nyt seuraan seuraavan sukupolven taiteilua nyrkin ja hellan välissä. Kas vain, siinä välissä seisovat vuorotellen molemmat puolisot, välillä yhtä aikaakin. Keittiöstä on tullut kliininen ruuanvalmistusIMG_4035keskus, täysin koneistettu. Kotiasiat hoituvat, oli kotona isä tai äiti. Lapset ovat iloisia, luottavaisia, molemmat vanhemmat ovat yhtä tärkeitä. On tapahtunut suuri muutos. Jokainen harrastaa jotain koulun ja työn lomassa. Kaikki on mahdollista kaikille, on menty eteenpäin.

Perhe on paras.

 

Lisää ihmettä

Muistelen, että leukemiadiagnoosin jälkeen en sanonut yhtään kertaa, miksi minulle. Ajattelin aina, että siihen sairauteen sairastuu vuosittain 150 ihmistä ja minä olin yksi heistä vuonna 2003. Tein oman osani tuon tilaston täyttäjänä. Iloitsin myös siitä, että sairastunut olin minä, eikä kukaan tyttäristäni.

Kardiomyöpatian kanssa oli toisin. Masennuin, taasko minä. Myöhemmin selvisi, että syöpää hoitavat sytostaatit saattavat jättää sydämeen tämän sairauden. Oli vaikea hyväksyä, että hoito, joka kyllä saattaa tappaakin kovuudessaan, voi jättää myös toisen pahan sairauden jälkeensä ja joskus jopa parantaa. Leukemiassa minulle annettiin 50% toivo, aika pieni prosentti, mutta toivo kuitenkin. Kardiomyöpatiassa ei ollut minkäänlaista toivoa, äkkikuolema tai hidas nuutuminen.
Terveen paperit jäivät lopullisesti saamatta.

Vuoden päästä menin taas kardiologin kontrolliin. Lääkäri ultrasi sydäntäni, nousi välillä katsomaan työpöytänsä ääreen, mitä oli edellisellä kerralla kirjoittanut. Tuli takaisin ja katsoi uudelleen ja uudelleen. Jotain yllättävää muutosta oli tapahtunut. Minä sanoin jo, että jos potilas on vaihtunut. ”Olettehan te Leena Auranen,” hätääntyi lääkäri. Sitten hän selitti, että sydämen laajentuminen on ihmeellisesti pysähtynyt. Arto oli sillä kertaa mukana ja tokaisi siihen väliin: ”Rukoukset on kuultu.” Hetken kuluttua kardiologi sanoi hänelle tyypilliseen rauhalliseen tapaansa: ”Noin lääketieteelliseltä kannalta sydänlääkitystä on hyvä jatkaa.”

Lääkitystä on jatkettu ja kuusi vuotta on kulunut. Sydän pompottaa normaalin alarajoilla, mutta pääasia, että pompottaa. Elämän nälkää on riittänyt. Viidet ristiäiset sain viettää. Viisi pime ja helkaentä olen saanut saattaa koulun alkuun. Monetko rippijuhlat tai kenties lakkiaiset pääsen kokemaan. Lastenlasten hääjuhliin en enää usko pääseväni. Olen äärettömän kiitollinen jokaisesta juhlahetkestä, minkä olen saanut viettää rakkaitteni kanssa. Olen myös kiitollinen jokaisesta juhlasta, mikä on edessäpäin.

Sanotaan, että vakava sairaus muuttaa ihmistä. En tiedä mitä sairauteni ovat minuhenni_pekkossa muuttaneet, en myöskään tiedä millainen olisin ilman noita sairasvuosia. Tultuani leukemian jälkeen elävien joukkoon, tunsin, että oli jotenkin oikeutettava olemassa olonsa. Varmasta kuolemasta selviäminen piti jollain tavalla osata selittää. Se oli hämmentävää. Aikani asian kanssa kipuiltuani, tulin siihen tulokseen, että kohdallani oli tapahtunut Jumalan valinta. Minulla ei ollut siihen mitään osuutta. Näin lakkasin pohtimasta koko kysymystä, miksi minä paranin. Minun velvollisuuteni ja oikeuteni on jatkaa elämää ja teen sen nöyränä ja kiitollisena.

Parannuttuani olisin halunnut puhua kokemastani. Mutta en oikein saanut suunvuoroa. Olin kai pelottava kummajainen. Jokainen, jonka kanssa yritin jutella, kertoi nopeasti omat syöpäkokemuksensa ja sitten kiirehti pois tilanteesta.
Huomasin, kuinkaLeena äärettömän paljon ihmisillä on hätää ja huolta. Vastaantulija kadulla saattoi pysähtyä juttelemaan tai joku tuntematon kertoi Siwan hyllyjen välissä puolisonsa kuolemasta.
Näissä arkisissa tilanteissa minusta kasvoi kuuntelija. Voin hyvällä syyllä sanoa, että sairauteni ovat tehneet minusta kuuntelijan ja olen jopa hyvä siinä.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Lääkäri S-Marketissa

Ihmeitä tekevä Jumala teki ison ihmeen ja antoi minulle jonkinlaisen terveyden takaisin. Leukemia meni remissioon, mitä se sitten tarkoittaakaan. Kromosomimuutokset korjaantuivat. Seuranta-aika oli kymmenen vuotta ja sen jälkeen oli tarkoitus saada terveen paperit. Olin iloinen odotellessani niitä papereita, harvalla meistä on terveen paperit taskussa.
Minäkään en lopulta niitä saanut.

Pääsin leukemian jälkeen elIMG_0078äkkeelle, samoin Arto jäi pian eläkkeelle. Muutimme takaisin Lappeenrantaan pieneen sievään kerrostalokotiin aivan kaupungin keskustassa. Elämä hymyili koko kasvoillaan. Olin saanut jatkoaikaa huikeat 10 vuotta. Lastenlapsia syntyi viisi viiden vuoden sisään. Minulle heistä jokainen on ollut erityisen suuri lahja. Olimme tehneet monia upeita ulkomaan matkoja ja kiertäneet kotimaata asuntovaunu perässIMG_1127ä.

Syksyllä 2012 oli tulossa viimeinen kontrollikäynti leukemian tiimoilta. Jo kevättalvella huomasin, että hengästyin aivan valtavasti loivassa ylämäessä nuorimman tyttären pihamaalla. Piti pysähtyä huokaisemaan päästyäni mäen päälle. Olimme paljon siinä pihapiirissä, koska meillä oli asuntovaunun vakiopaikka vanhassa sikatarhassa. Lapsia oli perheeseen syntynyt jo kolme ja mummista ja ukista oli moneksi siinä tilanteessa.

Huolestuin hengenahdistuksesta ja otin yhteyttä hematologiseen hoitajaani. Vetosin siihen, että minuun on tuhlattu niin paljon yhteiskunnan rahaa, että nyt pitää tämä uusi ongelma selvittää. Olin toki käynyt terveyskeskuksessa, mutta ei siellä tullut minkäänlaista selvyyttä asiaan. Verihoitaja vastasi hätähuutooni melko nopeasti: ”Kardiologi ottaa viisi uutta ylimääräistä potilasta ja sinä olet yksi niistä.”

Niinpä pääsin lyhyen odottelun jälkeen kardiologian poliklinikalle. Lääkäri ultrasi sydämeni ja sanoi: ”Dilatoiva kardiomyöpatia”. Kirjoitti reseptiin kahta erilaista sydänlääkettä ja sanoi: ”Onko kysyttävää.” Ei todellakaan ollut kysyttävää. En osannut kysyä edes, miten tämä tauti sanotettaisi suomenkielellä. Saattaa olla, että lääkäri puhui jotain muutakin, mutta minä en tietenkään kuullut.

Netistä katselin kaikkea mahdollista tietoa huomatakseni, että sairaus on jotain parantumatonta sydämen vaivaa. Onneksi pian diagnoosin saamisen jälkeen tapasin tutun sisätautilääkärin S-Marketissa ruokaostoksilla. Vaihdettiin kuulumiset ja hän selitti minulle ohimennen mistä dilatoivassa kardiomyopatiassa on kysymys. Kyseessä oli sydäntä laajentava rappeutuminen.  Parannuskeinoa ei ole, paitsi sydämensiirto, joka voidaan tehdä alle 60 vuotiaille. Sitten hän sanoi vielä hyvin valoisasti: ”Sopivilla sydänlääkkeillä pidetään pulssi alhaisena ja saadaan vähän pidennettyä elämää.” Tämän lääkärin vastaanoton jälkeen jäin rauhoittuneena odottelemaan seuraavaa kardiologilla käyntiä.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

 

Iso yllätys

Vuoden 2002 lopussa, olin minäkin lopussa. Väsymys oli valtava.
Reumaa oli aloitettu hoitaa solumyrkyillä, eli syöpälääkkeillä. Piti tarkkaan seurata miten elimistö kestää kovia myrkkyjä. Valkosolut alkoivat vuoden viimeisinä päivinä uhkaavasti laskea. ”Nyt ei saa tulla flunssaa”, sanoi hoitava lääkäri. Kuinka ollakaan vuodenvaihteessa sairastimme molemmat ankaran flunssan. kakkukahvit

Minun flunssani uhkasi pitkittyä ja kuume nousi korkealle. Hoitavan lääkärin ohjetta noudattaen tilasin taksin ja pyysin ajamaan Keskussairaalaan. Kuljettaja oli vakaasti sitä mieltä, että sinne ei flunssan takia kannata mennä. ”Eivät ota sisään, vaan käännyttävät terveyskeskukseen.” Kun vakuuttelin, että olen menossa sinne lääkärin määräyksestä, hän suostui ajamaan päivystyspoliklinikan ovelle. Siltä ovelta alkoi seitsemän kuukautta kestänyt sairaalareissu.

Diagnoosi selvisi viikossa Keski-Suomen Keskussairaalan syöpäosastolla. Ennen kuin minulle oli kerrottu sairauden nimestä, oli päätetty, että minut siirretään välittömästi Kuopion yliopistolliseen sairaalaan saamaan hoitoa.
Sitten lääkäri kertoi Artolle ja minulle, että kyseessä on akuutti myeloinen leukemia ja seuraavana aamuna ambulanssi vie minut Kuopioon. Päivä oli silloin puolessa, mutta iltaan mennessä koko kuvio oli muuttunut.100-0017_IMG
Laitoin tyttärille tekstiviestin; akuutti leukemia, saa soittaa. Niinpä jokainen soitti vuorollaan ja kuuli suunnitelmat. Tampereella asunut Keskimmäinen otti ohjat käsiinsä ja sanoi, että äiti hoidetaan Tampereella.  Eihän minulla sitä vastaan mitään ollut. Parin tunnin päästä lääkäri tuli kysymään: ”Mitäs potilas itse tahtoo?” Tampereelle tietysti, jos se on mahdollista, vastasi potilas. Jonkun minuutin perästä lääkäri palasi: ”Se on sitten Tampere.”

Muutaman tunnin kuluessa oli sovittu, että Keski-Suomen Sairaanhoitopiiri antaa minulle maksusitoumuksen, jonka avulla pääsin sairastamaan Pirkanmaan Sairaanhoitopiirin sairaalaan. Tässä tapahtui todellinen valinnanvapaus. Olin onnellinen, pääsisin Hämeeseen omieni pariin. Vaikka tauti oli kuolemaksi, minä en ollut menossa Tampereelle kuolemaan vaan toivoa täynnä hoidettavaksi. Toivo kyllä tuntui monta kertaa kovin turhalta raskaiden hoitojen aikana.

Seuraavana aamuna, tiistaina 14. tammikuuta 2003 kello 6.30, tuli pari rotevaa miestä paarien kanssa osastolle. Minut kellautettiin paareille, vähäinen omaisuuteni Keski-Suomen Keskussairaalan merkkimuovikassissa iskettiin mahan päälle ja kiinnitettiin kanssani remmeillä paariin kiinni ja sitten menoksi. Pakkasta oli 26 astetta, oli kylmää, pimeää ja synkkää sekä ulkona että sisällä.lääkärit neuottelee

Leukemia-ajasta on muistona päiväkirja, Lasit tulevat huomenna ja samaisen päiväkirjan lyhennelmä on kirjassa, Kolme hyvää vuotta. Molemmat kirjat on myyty loppuun. Kuvakertomus löytyy vielä netistä osoitteesta: www.auranet.fi/aml

 

Sairaala-ajasta en nyt jaksa kirjoittaa. Onhan se ruodittu jo moneen kertaan erilaisissa julkaisuissa. Mennään kymmenen vuotta eteenpäin ja jatketaan muisteloita siitä.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…

Kukkakauppaan

Työkuviot kulkivat Jyväskylässä vähän samaan tapaan kuin 12 vuotta aiemmin lähetyskoti etuosaLappeenrannassa. Siellä yhdistys osti pankin hallintaan joutuneen entisen leipomon, joka oli muutettu biljardisaliksi ja joutui pankin omistukseen. Niistä tiloista rakensimme lähes talkoovoimin uuden, viihtyisän Lähetyskodin.

Jyväskylässä tuli vastaan pakkohuutokaupattava kukkakauppa ihan kaupungin pääkadun varrelta. Hallitus antoi Artolle 50 000 markkaa mukaan ja lähetti miehen huutamaan. Kuinka ollakaan raha riitti ja kaupat tehtiin. Remontin suunnittelu alkoi välittömästi. Ystäväjoukossa oli rakennusmestaria, timpuria, maalaria, muuraria ja verhojen ompelijaa. Jokainen teki oman alansa työt ja niin saatiin tällekin yhdistykselle melko vähin kustannuksin uusi Lähetyskoti. Tilaa ei ollut kovin paljon, mutta se mikä oli, käytettiin tehokkaasti. Yläkerrassa oli kokoontumistila ja toimisto, alakerrassa tupakeittiö ja kylpyhuone, vessat löytyivät molemmista kerroksista. Löytyi myös nuori mies, jolla oli vessojen siivoajan armolahja, aika harvinainen lahja. Hän kävi joka viikko siivoamassa Lähetyskodissa nimenomaan vessat.

Toukokuussa 2002 saimme viettää uusien tilojen vihkiäisjuhlaa. Kansanlähetyksen korkein johto oli siunaamassa yht100-0029_IMG_2eisen kotimme. Pienellä hengellisellä järjestöllä on hyvä olla omat kokoontumistilat pienryhmätoimintaa ja toimistoa varten. Isommat tilaisuudet saimme aina viettää seurakuntien tiloissa. Silloin vielä seurakunnat antoivat tilojaan käyttöön maksutta, nyt asia on toisin. Tietysti, kun seurakunta antoi tilat, se myös halusi lähettää oman puhujansa mukaan. Näin pysyimme mukavasti mukana kirkon toiminnassa ja tiesimme missä mennään.

Jyväskylään muuton jälkeen alkoi minun sairaskertomukseni kasvaa uhkaavasti. Reuma repi entistä useammin, fibromyalgia teki päivistä ja öistä kipeitä ja sydänoireet pahenivat. Vähän väliä oli mentävä verikokeisiin ja taas, milloin minkin erikoisalan poliklinikalle. Siinä sivussa tein kokopäivätyötä Kansanlähetyksessä, työtä, joka vei usein illat ja viikonloputkin.

Meidän parisuhteemme ikuisuuskysymys oli alusta asti ollut ajankäyttö. Eikä se asia muuksi muuttunut, vaikka työ oli hengellisen järjestön sisällä. Opettajavuosinaan Arto sanoi aina, että sitten kesällä, sitten kesällä. Olihan hänellä pitkä kesäloma, jolloin voi kuvitella puuhailevansa perheen kanssa. Minun lomani kesti nelisen viikkoa ja sinä aikana tehtiin perheen kesken asuntovaunumatka ja pakolliset mummolakäynnit. Nyt oli toisin. Lapset olivat muuttaneet kukin omaan elämäänsä, me olimme taas kahden. Toimimme kuin yksityisyrittäjät, ei oikein ollut aikaa vapaapäiville ja lomatkin jäivät lyhyiksi. Joskus pääsi tuntumaan siltä, että me Arton kanssa pelasimme isolla kentällä ja piirihallitus ja ystävät huusivat hurraata kentän laidalta. Joskus teki mieli huutaa, että tulkaa ihmeessä kentälle pelaamaan.

…jatkuu ensi viikolla tai sitten ei…