Meitä ikäihmisiä hoputetaan kovasti pysymään liikkeellä, oikein se onkin. Käviköhän tässä koronatouhussa niin, että 70+ porukka linnoittautui kuuliaisesti kotiinsa ja liikkuminen unohtui. Emme uskaltaneet astua ulos omasta turvallisesta kodista.
Kaupunkikodista pitäen tein usein kierroksen sataman kautta linnoitukseen ja sieltä kotiin keskikaupungille. Siitä kertyi sopiva reilun neljän kilometrin lenkki. Karanteenin voimassa ollessa tuntui melkein nololta kävellä siellä nuorten ja tehokkaiden keskellä. Joku saattoi katsoa vähän pitkäänkin, mitä se mummo täällä pyörii.
Maalla ei kukaan katso, kun ei juuri ketään ole liikkumassa tien päällä. Kävelemme ihan päivittäin. On neljä tietä, mistä voi valita lenkkimatkan. Voimme lähteä Puraskorven tietä ja poiketa sieltä radan yli takaisin Rikkiläntielle, siitä tulee 5 km lenkki, joka on minulle vähän liian pitkä. Tai sitten voimme kävellä Kaipian tietä niin kauan kun huvittaa ja palata takaisin samaa tietä. Rikkilän tietä voimme marssia kumpaankin suuntaan, toinen suunta Vainikkalan asemalle ja toinen vaikka omaan kotiin Lappeenrantaan.
Jokamiehen oikeuden turvin voimme kulkea lukemattomia metsäpolkuja, niitä kyllä riittää.
Parin kilometrin päässä on kyläyhdistyksen ylläpitämä Kiekan nuotiopaikka, todella siisti ja hyvin hoidettu alue. Joskus otamme makkarat mukaan ja ehkä uimavarusteetkin. 
Alajoessa voisi uida ja vaikka meloa, jos olisi kanootti ja osaisi meloa.
Itse en pidä veneilystä enkä melomisesta, olen mieluummin maan kuin veden varassa.
Akuutista leukemiasta toivuttuani halusin ehdottomasti päästä melomaan kanootilla. Parina kesänä meloimmekin jollain leirialueella ja se tuntui mukavalta. Mutta huomattuani, että uskallan sen tehdä, halu ja innostus loppuivat saman tien. Uskon, että tällä oli jonkinlainen yhteys tuon varman kuolemantaudin kanssa. Sairaudesta toivuttuani oli uskallettava elää ja tehdä sellaista mitä ei ennen ollut uskaltanut. Oli saatava vahvoja kokemuksia elämästä.
Pientä puhetta koronakaranteenista 