Pandemia kaikkine pelottavine uutisineen lienee saanut aikaan sen, että on tullut mietityksi yhä enemmän syntyjä syviä. Eräänä päivänä muistui mieleen lapsuuden iltarukous. Miten lie painunutkin niin syvälle, ettei alkua ollut helppo saada kiinni.
Ensin tuli, sylihisi Jeesus rakas, nukkua mun taasen suo. Sitten meni muutama päivä ja tuli, enkelisi kaitsijaksi käske vuoteheni luo. Seuraavaa säettä piti taas miettiä päivätolkulla, kunnes tuli, ota hellään huomahasi vanhempani rakkahat, koti kallis siskot veikot, jotka kanssain kasvavat.
Tiesin, että ei rukous siihen loppunut, mutta miten jatko menikään. Nyt piti miettiä jo yövuoteellakin kunnes muistin, suo mun päivän askareissa sinun kanssais kulkea, sua muistain iltasella silmät kiinni sulkea. Lopuksi lapsuuden rukouksessa oli vielä sanat, siunaa isää, äitiä, Leenaa, Jaakkoo, Liisaa, Leilaa ja kaikkia omaisia Aamen.
Varhaislapsuudessa iltarukous oli erittäin tärkeä. Muistan, kuinka me isoveljen kanssa istuimme hetekalla vierekkäin ja luimme rukouksen äidin tai isän kuunnellessa. Rukoushetki oli hyvin vakava ja tärkeä tilanne. Lieneekö johtunut juuri siitä, että Jumalakin sai ankaran, rankaisevan isän kasvot. Tämä tapahtui heti sodan jälkeisinä vuosina. Myöhemmin, kun meitä lapsia oli jo neljä, oli rukoileminen vähän vapaampaa, mutta aina rukous luettiin ääneen.
Nykyisin muotoilemme rukouksen loppusanat ihan kunkin päivän tarpeen mukaan, lapset, lastenlapset, ystävät ja omaiset ovat aina mukana.
Meillä on nyt aamurukouksen lisäksi yhteinen iltarukous koronakaranteenin innoittamana.
Sylihisi Jeesus rakas nukkua mun taasen suo,
enkelisi kaitsijaksi käske vuoteheni luo.
Ota hellään huomahasi vanhempani rakkahat
koti kallis, siskot, veikot jotka kanssain kasvavat.
Suo mun päivän askareissa Sinun kanssais kulkea,
Sua muistain iltasella silmät kiinni sulkea.
Pientä puhetta koronakaranteenista 